Innostus ja pettymys kulkevat käsi kädessä

Esittävän taiteen alalla ehkä rankinta on torjutuksi tuleminen. Se, kun teet viisi vuotta sydän verellä ja viimeisillä voimillasi ilman palkkaa jotain esitystä ja sitten porukka sanoo että no, tullaan kattoo sit sitä sun seuraavaa proggista (sitä ei koskaan tullut), kun suunnittelet treenit, varaat tilat, maksat vuokrat ja näyttelijät eivät saavukaan paikalle, kun järjestät työpajoja, suunnittelet huolella ja vain yksi osallistuja ilmestyy, kun opiskelet kymmenen vuotta teatteria ja eri metodeja, tarjoat itseäsi ja työpanostasi ilmaiseksi jonnekin saadaksesi jalkaa ovenväliin ja sulle sanotaan, että ”ei me tarvita tänne nyt ketään nurkkiin pyörimään” ja usein et saa viesteihin mitään vastausta.

Mutta sitähän se on, elämä. Täynnä pettymyksiä ja niiden sietämistä. Pääosinhan ketään ei kiinnosta, niin se vain on. Mutta onneksi on myös se toinen puoli. Ne ihmiset, jotka uskoo, näkee, luottaa ja kannustaa. Heitä on lopulta aika monta! Ja ne onnistumiset: työpajat, ihmiskontaktit, mahtavat treenit! Ja itsehän olen alani valinnut saatana. Että sen kanssa nyt on elettävä! Itsestähän se palo ja usko lähtee. Ei sitä voi ulkopuolelta kaivaa.

Ihan järjetön innostus ja suuret pettymykset, siinä mun elämä pähkinänkuoressa. Ne kulkevat käsikädessä ja molemmat kuluttavat ihmistä. Innostumisesta en aio luopua, ainakaan ihan täysin, joten se, mitä voin tehdä, on vain kertakaikkiaan opetella sietämään niitä pettymyksiä ja jatkaa eteenpäin, mitä nyt tässä kunnossa jaksaa.

Ja nyt se sinnikkyys ehkä viimeinkin alkaa tuottaa jotain tulosta. Sitäpaitsi kaikki tekemäni esitykset ovat olleet mulle tosi tärkeitä, yhtäkään en kadu vaikkeivät ne ole leiville lyöneetkään. Varmaan olisin taas jonkun uuden esityksen kimpussa, jos olisin kunnossa.