Kesäkuun kuulumisia

Ei ole tullut viimeaikoina juuri tänne kirjoitettua. Osittain siksi, että elämä junnaa aikalailla paikoillaan sairauden vuoksi. Siinä missä opiskelukaverit (tai siis entiset sellaiset) suorittavat loppuun taiteen master-tutkintojaan ja saavat työpaikkoja taidekoulujen johtajina tai opettajina, itse päädyin sairauden vuoksi toukokuussa keskeyttämään opintoni ja keskittymään lepäämiseen. Toisaalta kevät ja alkukesä on ollut yhtä ramppaamista paikasta toiseen, kun pakoilemme parvekeremonttimeteliä. Tämä on toisaalta ollut rankkaa ja toisaalta antoisaakin, sillä on tullut oltua nyt monessa eri paikassa tässä muutaman kuukauden aikana. Ollaan oltu yksi yö hotellissa Vallilassa, Porvoossa avopuolison mummon entisessä asunnossa, Leppävaarassa väliaikaisvuokrastudiossa, mökillä Pohjanmaalla, äidin luona Seinäjoella sekä nyt täällä Kruunuvuorenrannassa ystävän mökillä.

On ollut ihanaa, että on saatu olla parillakin eri mökillä nyt alkukesästä, koska jos olisin ollut nämä pari kuukautta kotona, olisin tosiaan joutunut olemaan pelkästään kotona sisällä, kun parvekekin on nyt remontoitavana. Koska olen niin fyysisesti uupunut, en pysty esimerkiksi lähtemään kävelylle kuin ehkä kerran viikossa, eikä ihan kodin lähellä oikein ole mitään kivaa paikkaa vain istuskella. Kun on valmiiksi luonnon helmassa, niin voi vaan istuskella tuossa terassilla tai meren rannassa ja katsella maisemia sen kummempia ponnistelematta. Siinä mielessä tämä kesä on ollut erilainen; on tullut oltua todella paljon ulkona ja se on ihanaa. Mutta ei se poista sitä tosiasiaa, että fyysinen olo on koko ajan kamala.

Koska kaikesta kesän ihanuudesta huolimatta olen edelleen todella huonossa kunnossa, eikä parantumista ole tiedossa. Opetustyöt jäivät kesätauolle ja olinkin sitten sijaistamassa muutaman päivän taideohjaajaa palvelutalossa. Tiedossa olisi ollut muutama viikko sijaisuutta myös heinäkuussa, mutta taidan joutua perumaan sen. Olen nimittäin kolmen työpäivän jälkeen palautunut nyt peräti pari viikkoa. Vasta nyt kaksi viikkoa levättyäni noiden kolmen työpäivän jälkeen, kunto on suunnilleen sama kuin ennen tuota työrupeamaa.

Järkevästi ajateltuna en siis todellakaan ole työkykyinen. Jos olen kolme viikkoa töissä, vaikka osa-aikaisessakin, palautuisin siitä siis lähes pari kuukautta ja sitten alkaisivatkin jo syksyn työt. Luultavasti kunto romahtaisi vaan entisestään. Viikon kolmantena työpäivänä on aina ihan taju kankaalla, unohtelen asioita, aivot eivät toimi enää ollenkaan ja jalat ovat holtittomat ja valitettavasti on niin, että vaikka olisin vapaalla pe,la,su, en ehtisi palautua seuraavaan maanantaihin mennessä, puhumattakaan, että väsymys kumuloituu ja kolmannella viikolla töihin meneminen on jo ihan liikaa keholle. Järkeilin siis niin, että yritän lepäillä tämän kesän, että jaksaisin sitten syksyllä tehdä jonkin verran opetustöitä. Keho ei nykyisin pysty ottamaan psyykkistä ja fyysistä rasitusta vastaan juuri ollenkaan vaikka mieli tekisi kyllä mennä töihin. Olisihan se nyt kivaa olla ihmisten ilmoilla ja työ sinälläänkin on tosi merkityksellistä ja mielekästä.

Mitään sen suurempia kesäsuunnitelmia ei muuten ole, sillä en tosiaan jaksa oikein mitään. Tämä paikan vaihtaminen on ollut ihan tarpeeksi rasittavaa jo sellaisenaan. Olemme kylläkin menossa taas mökkeilemään järven rannalle ensi viikolla ja sitten ehkä katsomme samalla Haihatus-näyttelyn. Mulla on myös tavoitteena lukea muutama teatterialan kirja sekä kirjoittaa soolonäytemää itselleni talveksi. Katsotaan, tuleeko siitä mitään. Meni vähän maku koko hommasta, kun vastanäyttelijäni ei ollutkaan varannut aikaa ja varsinkaan jaksamista projektille, kuten oltiin sovittu ja pettymyksestä ja kiukusta kesti toipua muutama viikko. Nyt kuitenkin, kun olen saanut olla täällä ihanassa ympäristössä, tavata muutamaa kaveria ja oleskella vain ja levätä, niin teatteri on alkanut taas vetää puoleensa. Mun on tehtävä omaa esitystä siksi, koska en pystyisi sairauden vuoksi enää näyttelemään kenenkään muun jutuissa. En saa esim. hengästyä, enkä yhtään rasittua; liikkumiseni on todella minimalistista nykyisin, enkä voi esim. kääntää nopeasti päätä tai nousta tuolista ilman että alkaa pyörryttää. Näytteleminenhän on pääosin hyvin fyysistä, eikä musta ole siihen enää perinteisessä mielessä. En pysty myöskään opettelemana repliikkejä kovin tehokkaasti, enkä olemaan pitkiä aikoja treeneissä. Mun toimintakyky ja fyysinen energia on ehkä 10-20  % siitä, mitä se oli kun olin terve ja kävin kokopäivätöissä ja kuudella tanssitunnilla viikossa. Keho ei enää palaudu. Sitä enemmän harmittaa, että vastanäyttelijäni petti mut, koska on todella vaikeaa löytää hyvää työkaveria tuosta vaan, varsinkin, kun mulla ei ole nyt voimia hakea mitään apurahoja, eikä siis mahdollisuutta ottaa projektiin ammattinäyttelijää. Ja koska en pysty opiskelemaan, enkä käymään kursseilla tai koulutuksissa, joissa tapaisi uusia innokkaita ja taitavia ihmisiä ja potentiaalisia projektikumppaneita, niin on mahdotonta löytää tuohon ketään. Siksi päätin, että helpompi nyt vain tehdä juttu yksin, vaikka esityksen treenaaminen onkin yksin todella tympeää. Silti tuntuu, että tää nyt pitää vain tehdä pois kaikesta huolimatta sillä energialla mitä vielä on. Mulla ei myöskään oikein ole pokkaa opettaa enää kovin pitkään näyttelijäntyötä, jos en itse näyttele ollenkaan.

Juuri tällä hetkellä olen ihan innostunut jälleen edistämään esitystä ja kirjoittamaan siitä myös. Salainen, no ei enää kovin salainen, haaveeni olisi että saisin tehtyä pikkuhiljaa tuota YAMK-opinnäytettä tästä projektista vammaisen/invalidisoituneen/sairaan näyttelijän näkökulmasta ja sitten voisin hakea kouluun uudelleen lähes valmiin opinnäytteen kanssa (sillä ehdolla, että kunto olisi joskus parempi ja jaksaisin opiskella opinnot loppuun).

On tullut taas tarve kirjoittaa edes jotakin, ja opinnot oli esitysprosessin lisäksi se sellainen punainen lanka elämässä, kun juuri mitään ei jaksa tehdä mutta jotain pientä kuitenkin. Siksi ajattelin niputtaa opinnäytteen ja esitysprosessin yhteen, motivoivat toisiaan. Olen nyt tullut siihen tulokseen, että jos vaan yritän levätä ja ”toipua”, niin tulen hulluksi. Elämästä katoaa merkitys jos ei ole mitään. En kuitenkaan ole ihan vuodepotilas. Toisaalta olen todella uupunut ja todella huonossa kunnossa eli tekemisen on oltava omaehtoista ja levolle on jätettävä tilaa todella paljon. Yhtään ei saa rasittaa liikaa. Mutta jokin tavoite tai haaste on mulla elämässä oltava, kun en pysty päivätöissäkään käymään. Ja koska teatterin tekeminen on ainoa asia, jota ilman en voi (ruuan, unen ja rakkauden lisäksi ehkäpä) elää, niin miksen sitten yrittäisi tehdä teatteria jollain lailla omin ehdoin. Mulla on oikeus sairaudesta huolimatta tehdä merkityksellisiä asioita sen mitä pystyn.

Lähdin myös somesta pois (jollei tätä blogia lasketa). Se antaa elämään jonkinlaista tyyneyttä, tilaa ja mielenrauhaa. Elämään tulee heti vähän mielekkyyttä silloin kun jaksaa hieman lukea ja kirjoittaa tai nähdä ihmisiä. Se ei kuitenkaan ole tässä kunnossa mitenkään itsestäänselvää, koska jos lukee vähänkin liian monta sivua (varsinkin akateemista tekstiä), alkaa huimata, oksettaa ja pyörryttää. Joinain päivinä se on siis täysin mahdotonta ja sitten pitää vain tuijotella puita. On välillä aika ahdistavaa, että kaikissa elämäntaito-oppaissa sun muissa neuvotaan elämän jumitilanteissa ”tekemään silloin edes jotakin”, liikkumaan, hakkaamaan halkoja, käymään kursseilla, käymään töissä, tapaamaan ihmisiä, mitä vaan (paitsi ei toki pelaamaan uhkapelejä, ryyppäämään, shoppailemaan, ylensyömään tai käyttämään huumeita). Mutta kun energiaa on se 10 % ja kaikki tekeminen (jopa taulun maalaaminen tai kortin vieminen postiin) romahduttaa kunnon, mistä silloin löytää mielekkyys? Kun elämä ihan oikeasti on pysähtynyt paikoilleen? Silloinkin olisi hyvä ainakin syödä terveellisesti, välttää somea, välttää alkoholia jne. mutta millä täyttää päivät, kun ei kertakaikkiaan jaksa mitään? Tekeminen ja suoritukset eivät toki saisi olla ihmisarvon mitta mutta onhan se elämä nyt paljon kivempaa ja hauskempaa, kun on elämässä kaikenlaista touhua ja puuhaa, ihmisiä ja mielekkäitä haasteita ja että on kiinni elämässä ja yhteiskunnassa tai että ylipäänsä pystyy tekemään asioita uupumatta totaalisesti. Heti on mielekkäämpi olo, kun pikkuisen pystyy jotakin tekemään, lukemaan tai käymään jossakin. Sitten jaksaa taas pari päivää vain tuijotella puita. No, näillä mennään tai siis ei mennä vaan ollaan, nyt jo viidennettä vuotta.