Elokuu

”Hän oli vielä elossa mutta ei enää samalla tavoin kuin muut ihmiset.” En muista, mistä luin tämän mutta samastuin. Luopumisen meininki. En ole enää yhtään perillä mitä täällä tapahtuu. En jaksa seurata ”maailman menoa”. Työt alkavat pian enkä tiedä, miten tulen selviämään. Kaikesta muusta olenkin aikalailla luopunut.

En tiedä ärsyttääkö mua enemmän se, että ihmiset valittavat sitä, että pitää mennä töihin ja että sataa vettä vai se että he hehkuttavat sitä kuinka ihanaa elämä, työ ja kaikki on. Kateuttahan se tietysti on. Yhtäkaikki: Olkaa tyytyväisiä, jos ylipäänsä pystytte tekemään töitä, harrastamaan tai tuosta noin vaan näkemään kavereita ja käymään paikoissa.

Silti. Hyviäkin asioita tänä kesänä: Paljon mökkeilyä ja ulkona olemista ja puiden tuijottelua, marjoja ja perunia, esitys edistyy hitaasti mutta hyvin epävarmasti, olen saanut hieman kirjoitettua ja luin jopa yhden kirjan, juhannus ja kaverien tapaaminen, ei tiettävästi kasvaimia aivoissa, ei pullistumia, eikä ilmeisesti vikaa näköhermossa (kävin yksityisellä pään magneettikuvassa pari viikkoa sitten, koska eihän lähete tietenkään taaskaan mennyt läpi), ”uusi” tuttavuus ja kiinnostavia keskusteluja, aurinko.

Tuosta magneettikuvasta vielä. Virus tai sen aiheuttamat tuhot eivät tässä vaiheessa välttämättä näy aivokuvassa vielä ollenkaan ja useimmiten magneettikuva pitäisi ottaa ME-potilailta pystyasennossa ja rasituksen jälkeen, niin PEM-oireen aiheuttamat verenkiertohäiriöt näkyisivät. Sellaisia laitteita ei Suomessa taida olla ollenkaan vielä, että kuvan voisi ottaa pystyasennossa. Lähinnähän ME-potilaiden aivoja on kunnolla tutkittu vasta heidän kuolemansa jälkeen ja silloin virusta ja sen aiheuttamaa tuhoa on niistä löydetty. Yhtäkaikki, aivoni eivät toimi normaalisti mutta toki oli hyvä nyt selvittää, ettei niissä ainakaan kasvaimia näy.

Työstä. Kivaa tietysti sinällään, että ylipäänsä on mielekästä työtä. Tuntiopettaminen on melkeinpä ainoa keino tehdä teatteria tällä hetkellä edes jotenkin, koska kokonaisen esityksen ohjaaminen vaatii parempia aivoja ja hermoja ja näytteleminen toimivampaa, palautuvaa kehoa ja toki myös valppautta, jota mulla ei ole.

On sellainen olo, että myös kirjoittaisin ja lukisin mieluusti jotakin älykästä ja tieteellisempää, jos voisin. Mutta aivosumussa lukeminen on vähän sama kuin hakkaisi itseään vasaralla päähän, yhtä kidutusta. Ja tieteellinen tai vähänkin enemmän ajatusta vaativa kirjoittaminen on vähän sama kuin yrittäisi etsiä riisinjyvää meren pohjasta myrskyssä. Sitä asiaa eivät vaan aivot tavoita, kun ne eivät saa tarpeeksi happea. Tai siis se abstraktien kokonaisuuksien hallinta, mitä tieteellinen tai taiteellinenkin kirjoittaminen vaatii.  Tämä on hyvin, hyvin turhauttavaa ja siksi en jaksa kunnolla enää edes yrittää.

Olen miettinyt virtuositeettia ja sairautta. Onko järkeä tehdä asioita, jos ei kykene enää itseään miellyttävään lopputulokseen? Ja toisaalta, jos ei ole enää ollenkaan voimia ja energiaa, eikä sen vuoksi motivaatiotakaan, miksi tehdä oikeastaan yhtään mitään? Että jos matka on silkkaa väkisin vääntämistä ja raahautumista ja lopputuloskin yhdentekevä? Olisi edes joku matkakumppani. En ole ikinä aiemmin tehnyt taidetta ”väkisin” vaan silkasta tekemisen ilosta. Mutta mitä sekään sitten ylipäänsä on, että ei tee mitään? Mitä se on, että luopuu kaikesta? Mitä silloin on oleminen? Pimeässä huoneessa yksin makaamista? No, sitähän tämä paljolti on.

”Viimeaikoina elämäni on tuntunut happivajeiselta vitsiltä.” (Miki Liukkonen, Elämä: Esipuhe).

#Millionsmissing