Heittäytymisen kriteerit uusiksi
Haluaisin kirjoittaa sellaisesta aiheesta kuin heittäytyminen. En vaan ehkä tänään(kään) pysty sitä pukemaan sanoiksi, koska energiaa nolla. Mutta yritetään.
Jotenkin haluaisin pistää heittäytymis-käsitteen uusiksi, koska jos siitä puhutaan sanan vanhassa merkityksessä, rajataan meidät sairaat pois. Esimerkiksi esiintyjiltä, artisteilta, näyttelijöiltä vaaditaan hikeä, verta ja kyyneliä, ruumiillisuutta, rujoutta, vereslihalla olemista ja vielä kerran HIKEÄ!! Mutta mikä esiintyjä on sellainen, jonka pulssi ei saa nousta, joka ei voi mennä kyykkyyn, koska noustessaan sieltä ylös pyörtyy, joka ei voi heiluttaa päätään, joka ei muista mikä päivä on ja sekoilee uudelleen ja uudelleen sanoissaan, joka ei ole voinut kuntoilla VUOSIIN?
Mä opetan näyttelijäntyötä ja sanotaanko, että tiedän, mitä olen tekemässä. Silti se, että kun vaadin oppilailta heittäytymistä, se ei voi olla täysin sama asia kuin millä tavalla itse pystyn enää heittäytymään. En enää esimerkiksi pysty käyttämään kehoani ja riehumaan vapaasti irroitellen. En pysty irroittelemaan myöskään verbaalisesti, koska suustani tulisi ulos jatkuvasti epäkorrekteja sammakoita ihan vain sen vuoksi, koska ensinnäkään aivoni eivät saa tarpeeksi happea ja toisekseen ne ovat täynnä jotain sakkaa ja kolmanneksi vietän suurimman osan muusta ajastani sängyn pohjalla leväten, että voisin opettaa kaksi kertaa viikossa. Sitten hyppään jollain adrenaliinin ja vale-energian voimalla (josta ihan jäätävät PEM-oireet seuraavat neljä päivää) opettamaan sieltä sängyn pohjalta ja pitäisi yhtäkkiä olla elämänsä vedossa.
Ihan jo se, että en pääse itse näyttelemään (koska on pakko vaan levätä), vieroittaa minua omasta kehostani, saati sitten, mitä tämä sairaus tekee hermostolleni, aivoilleni, lihaksilleni ja sydämelleni. Keho on samaan aikaan täysin ylikierroksilla ja ihan loputtoman voimaton, pää ei toimi ja ajatus sakkaa.
Silti, voin ihan rehellisesti sanoa, että teen parhaani, pistän kaiken likoon työssäni, nautin siitä ja tiedän, mitä teen. Teen kaiken täydestä sydämestäni. Mutta silti tuntuu, että se ei riitä. Koska minä olen sairas ja työelämä on terveitä varten. Toinen asia sitten on, että kannattaako edes yrittää, jos voimia ei ole ja sitäpä tässä olenkin viimeaikoina pohtinut. Toki osaan kuunnella kehoani, en ole perfektionisti ja tiedän, missä liiallisen tunnollisuuden raja menee, siitä ei ole kysymys. (Ja Kelahan pitää mua siis täysin työkykyisenä, vaikka käytännössä vietän pakon edessä suurimman osan vuorokaudesta vuoteessa. Mutta tästä olen jo kirjoittanut sata postausta.)
Mun opinnäytteeni YAMK:ssa olisi käsitellyt juuri tätä aihetta, että miten tämän sairauden kanssa pystyy luovimaan työelämässä teatterintekijänä. Musta on alkanut tuntua, että joudun kyllä kehittämään ihan uudet kurssit, joita voin vetää täysin omana tämänhetkisenä itsenäni. Mä en jaksa piilotella sairauttani enää yhtään ja esittää tervettä. Hömelöys ja voimattomuus alkaa näkyä mun työssä ja se, että se EI saisi näkyä vie melkein enemmän voimia kuin itse työ. Se ajatus syö sisältä, että opettaja ei voi olla uskottava ja osaava, jos se on sairas ja hömelö. Mä en osaa sanoa, haittaako sairauteni oppilaita mutta mä pelkään, että se haittaa ja mua itseäni se ainakin haittaa, tietenkin.
Haluaisin jatkossa opettaa niin, että saan olla täysin se, joka olen, kaikkine puutteinenikin, koska tiedän, että mulla on paljon annettavaa ja osaan työni. Olen toiminut teatterin ja näyttelemisen parissa yli 20 vuotta ja tiedän siitä paljon. Siksi haluan jatkaa jollain tavalla niin kauan, kun vielä voimia sen verran on. Voi kuitenkin olla, että tässä muodossa opettaminen ei voi enää kauaa jatkua. On keksittävä jotain muita kursseja tilalle tai sitten löydettävä täysin uusi tapa opettaa, sellainen, joka ei vie näin paljoa voimia. Haluan olla avoin ja rehellinen, en peitellä, salailla ja yliyrittää. Viime vuonna sain oppilailta ihanaa palautetta ja saavutin heidän luottamuksensa. Uskon siis, että pystyn kyllä edelleen jollain lailla opettamaan. Omin ehdoin.
Voi toki olla, että kaikki tämäkin jää lopulta vain haaveeksi, koska pikkuhiljaa olen menossa kohti täyttä työkyvyttömyyttä. Nyt olen esim. ollut kaksi viikkoa PEM-oireessa, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että mulla on n. 38 astetta kuumetta sekä sydämentykytystä, huimausta ja etovaa oloa. Silti käyn töissä, koska mähän olen ”täysin työkykyinen”. Jos terveellä ihmisellä on kuumetta, niin hän on sairas. Mutta jos ME-potilaalla on viisi vuotta lämpöä 37,5-38 astetta, niin eihän se ole mitään?
Omaa itseäni säästääkseni jotain on nyt muutettava. Ainakin niitä heittäytymisen kriteerejä. Ainakaan se ei voi olla hiki, riehuminen, eikä myöskään enää (jos nyt niin aiemminkaan) ajattelun jatkuva kirkkaus ja nerokkaat läpät. Tämän kehollisen puolen olen jo jotenkin hyväksynyt mutta tuo kognitiivinen degeneraatio ottaa koville.
Haluaisin tehdä työtä, jossa heittäytyminen saa olla hidasta, haurasta, hömelöä, uneliasta, herkkää ja kömpelöä ja myös hiljaisuutta.
Olen nyt oikeastaan päätökseni tehnyt sen suhteen, miten selviydyn loppusyksystä ja keväästä ja että miten säästän voimiani. Ja myöskin, että miten opetuksen laatu säilyy ilman, että kehoni on jatkuvasti hajoamispisteessä. Sillä ratkaisulla mennään kesään asti, jos hengissä ollaan.
Ps. Tiedän, että heittäytyminen voi olla paljon muutakin kuin kehollista tai verbaalista, mutta en oikeastaan jaksa nyt käydä sen tarkempaa filosofista keskustelua aiheesta. Palaan aiheeseen ehkä postauksella myöhemmin. Tämä mun blogi on muutenkin enemmän vain päiväkirjaa, ei kovin syvällistä ja analyytttista nykyisin ja sen syvempään keskusteluun mulla ei ole voimavaroja.