Muutama ajatus aitoudesta näyttelijäntyössä
Olen tässä pikkuhiljaa orientoitumassa jälleen opetustyöhön. Näyttelijäntyö siis käsittelyssä. Tässä muutamia ajatuksia, jotka pohdituttivat tänään ja pohdituttavat varmasti jatkossakin. Aitous, totuudellisuus, autenttisuus vs. epäaitous, pakotettu, suorittaminen tai suunniteltu.
Aitous näyttelijäntyössä on vähän kuin joku hallusinaatio nenän edessä, alati saavuttamattomissa. Tämä minua kiinnosteleepi vuodesta toiseen. Mitä on aitous, totuus, autenttisuus? Onko se ajattelun poissaoloa ja totaalista holtittomuutta? Onko sitä lopulta olemassakaan ja miksi siihen edes pitäisi pyrkiä ja pitäisikö? Ajattelun totaalisesta poissaolosta seuraa usein kliseisiä lopputuloksia toiston myötä, joihin katsoja nopeasti kyllästyy. Pelkkä tunteminen ei myöskään ole toimintaa ja lavalla tarvitaan toimintaa, johon tarvitaan luovaa ajattelua. Ilman toimintaa katsoja ei voi tehdä tulkintoja tapahtuvasta. Toiminta on (ideaalitapauksessa) seurausta aidosta impulssista mutta siinä välissä on tietoisuus omasta tekemisestä, valintaprosessi, minkä impulssin valitsen, mikä sopii parhaiten tähän kontekstiin ja hahmon tilanteeseen, mikä on se ”aidoin”, miten ja mihin asti vien impulssia eteenpäin, että se ”säilyy aitona” eikä ole ns. pakotettua, valinta synnyttää jälleen uusia impulsseja ja taas on valittava jne.
Joskus myös impulssien ns. pakotettu jatkaminen synnyttää ”aitoa” tekemistä. Esimerkiksi, kun tekonauraa jonkun kanssa hetken, niin alkaakin oikeasti naurattaa tai jos menee kyyryyn, liikkuu hitaasti ja ajattelee jotain surullista, alkaakin oikeasti itkettää. Joskus voi käydä myös niin (aika usein käsittääkseni itseasiassa), että kun näyttelee pariskuntaa jonkun ihmisen kanssa muutaman kuukauden, niin huomaakin rakastuneensa oikeasti tähän henkilöön. Myös tunteiden tunteminen synnyttää uusia yllättäviä impulsseja. Esimerkiksi, kun uskaltaa kokea ”aidosti” vihaa, huomaakin sen takana olevan suurta surua jne. Aitouteen on monia teitä mutta siitä väkisin kiinni pitäminen ei onnistu. Kun yrität väkisin olla läsnä, läsnäolo on jo poissa.
Enemmänkin näyttelijän ns. flow (johon sisältyy toki katsojan läsnäolo) on jatkuvaa virtaa ajatusten, tilanteen, läsnäolon, kontaktin, tunteiden, toiminnan, tietoisuuden kesken.
Olen opiskellut muun muassa Meisner-tekniikkaa, somatiikkaa, nykytanssia, autenttista liikettä, hahmometodia, viewpoints-tekniikkaa yms., jotka kaikki pyörivät jossain määrin autenttisuuden, läsnäolon, ”aitojen impulssien” ja niihin tarttumisen ympärillä. Aihe on kiinnostanut vuosia ja mikäs siinä, tutkimukset jatkuvat.
Kaaoksen ja järjestyksen, heittäytymisen ja ajattelun vuorottelua kai se taide on.
Tämmöistä ajatusvirtaa nyt vaan. Ei mitään valmista tai kovinkaan harkittua pohdintaa tämä.
Ps. Onko kuvassa oleva hymy aito vai pakotettu?