Elämme yksinkertaistamisen aikaa
Miksi Persut saivat niin paljon ääniä vaaleissa? Miksi Trump porskuttaa aina vaan? Miksi some on täynnä mustavalkoista vaahtoamista? Miksi poliitikko aloittaa puheensa: ”on täysin lapsellista ja kestämätöntä ajatella, että meillä olisi varaa…, ja näin torppaa jo etukäteen kaikki vasta-argumentit? Miksi blogit ovat täynnä yksinkertaistavia elämänohjeita ja listoja: ”kun ostat hieman paremman pistaasipullan, kalliimman laukun tai korkeakattoisemman valkean asunnon, ymmärrät elämästäsi hieman enemmän ja voit tulla onnelliseksi? (Myönnän, rakastan itsekin listoja ja elämänohjeita ja luen tunnesäätelyoppaita.)
Miksi pyrimme määrittelemään itsemme ”sellaiseksi ihmiseksi joka…”? Miksi leimaamme jonkun ”sellaiseksi tyypiksi, jolla on heikko itsetunto” tai toisen ”sellaiseksi joka saa aina kaiken ilmaiseksi”?
Siksi koska yksinkertaistaminen helpottaa elämää. Kieltäminen ja rajaaminen ovat keinoja hallita omaa mieltä. Samaan aikaan yksinkertaistaminen köyhdyttää ajattelua, aiheuttaa harmia ja voi saada jopa pahaa aikaan. Toisen ihmisen leimaaminen aiheuttaa itsessä usein turhaa kateutta, vihaa ja ennakkoluuloja. Puhumattakaan, mitä ihmisryhmien leimaaminen aiheuttaa yhteiskunnallisella tasolla.
Itsekin jatkuvasti havahdun ajattelemasta: ”mä nyt vaan oon tällainen tyyppi, että mua ärsyttää tosi helposti kaikki ja siksi musta ei voi ikinä tulla sitä tai tätä tai tota…” tai että ”mä oon sellainen teatterintekijä, joka…” tai että ”kaikki kokoomuslaiset on kylmiä ja kovia ja epäempaattisia”.
Välillä luen kirjoituksia, joissa joku vaahtoaa ”kaikki teatteri on tylsää paskaa” tai ”kaikki naisten kirjoittamat romaanit on yhtä tunnemössöä.” tai ”kaikki helsinkiläiset ovat kylmiä ja pinnallisia”. Määritteleminen on toki ihmisluonnolle tyypillistä, mutta liika yksinkertaistaminen ja muiden tai itsensä tai jonkin ilmiön leimaaminen tietynlaiseksi voi olla vaarallista, enkä nyt puhu teatterin tai tanssin imagosta, koska se nyt ei ole kovin tärkeää, enkä edes siitä, etteikö saisi sanoa mielipiteitään vaan ilmiöstä nimeltä populismi.
Maailma, luonto, elämä ja jopa ihminen ovat hyvin monimutkaisia asioita. Mustavalkoisen puolueen äänestäminen ja monimutkaisuuden ja monimuotoisuuden kieltäminen ei poista sitä tosiasiaa, että maailma säilyy ihan yhtä hankalana ja ihminen yhtä monimutkaisena kuin ne olivat aiemminkin. Kompleksisuutta yksinkertaistavat populistit voivat toki heittää roskikseen kaikki värit, maalata maailman mustavalkoiseksi ja pistää lopuksi vielä ämpärin päähänsä, mutta mulla on paha aavistus, että se ei ainakaan paranna tilannetta vaan lisää ennakkoluuloja, harhaisia käsityksiä ja vihapuhetta. Myöskin köyhyyden ja huono-osaisuuden kieltäminen ja sellainen ajattelu, että ”köyhien ja heikompien yhteiskunnallinen tukeminen on rahan hukkaan heittämistä ja kestämätöntä ja naiivia haihattelua”, tulee kostautumaan tulevaisuudessa lisääntyvänä rikollisuutena ja sosiaali- ja terveysmenoissa. Tokihan voi ajatella kuten kuuluisa fennomaanimme Snellman 1860-luvun katovuosien aikana, että ”jos on köyhä, niin kuolkoon pois”. (Ja niinhän sitten kuolikin 150 000 köyhää ainoastaan yhden vuoden aikana, ja vain ne, joilla oli omaisuutta, jäivät henkiin, sillä yhteiskunta ei millään lailla tullut vastaan eikä turvannut köyhien oloja katovuosien aikana.) Joku toki voi ajatella, mitä sitten, saatiinhan sentään oma markka, mutta se on eri keskustelu.
Mitä pahaa sitten seuraa siitä, että leimaa jonkun työkaverin ”hankalaksi tyypiksi, jolla on huono itsetunto ja asenne elämään”? No ainakin siitä on se haitta, että mikään ongelma ei sillä poistu (huono työilmapiiri, kommunikoimattomuus tai mikä se sitten onkaan.) Työkaveri saa sillä ainoastaan hankalan leiman ja vaikka diagnoosi olisikin oikea, sen antaminen ei ole työkaverin tehtävä eikä edelleenkään poista ongelmaa. Myös oman itsen leimaaminen jonkinlaiseksi voi olla haitallista, varsinkin, jos se leima estää tekemästä ja toimimasta. Kirjoitin aiemmin pettymyksestä. On oikeastaan paljon vaikeampaa sietää pettymyksen tunnetta ja miettiä, mitä on ehkä tehnyt väärin tai mitä voisi tehdä toisin ja rakentavammin kuin vain ajatella ”no mä nyt vaan oon ihan paska”. Se on myöskin asioiden yksinkertaistamista. Jos on ”ihan paska”, niin ei oikeastaan koskaan tarvitse tehdä yhtään mitään.
Se, mikä voi olla haitallista elämää mustavalkoisesti tarkastelevissa dogmeissa esim. uskonnoissa tai jopa kulutususkovaisuudessa, että niistä voi saada sellaisen kuvan että ”vain nämä asiat toteuttamalla voin olla oikeanlainen ihminen ja onnellinen”. Sitten sitä yrittää toteuttaa orjallisesti raamatun oppeja tai pyrkii saavuttamaan ne samat asiat, millä joku toinen on tullut onnelliseksi haalimalla rahaa, laukkuja, kosteusvoiteita, matkoja ja mainetta ja ajautuu yhä enemmän umpikujaan.
Myös jonkun ”urapolun” orjallinen noudattaminen tai siihen takertuminen voi saada aikaan sen, että kulkee laput silmillä ja kieltää itseltään asioita, jotka voisivat olla hyväksi juuri itselle. ”Olen taiteilija, en suostu tekemään mitään muuta työtä.” ”En tienaa tarpeeksi, olen epäonnistuja.” ”En hakenut/päässyt TeaKiin, en voi tehdä teatteria”, ”Vain nuoret saavat vaihtaa alaa…” Toki myös syömishäiriöt ja muut addiktiot tai fanaattinen ulkonäköön keskittyminen ovat yksi tapa hallita ja yksinkertaistaa elämää. Ne ovat epätoivoisia keinoja pysyä edes jotenkin kaoottisessa arjessa kiinni.
Ihmisellä on tarve ”saada ote” maailman kaoottisuudesta määrittelemällä, leimaamalla, hankkimalla tavaraa ja omaisuutta ja hallitsemalla mutta olisiko sittenkin parempi ratkaisu myöntää se kaikki sekavuus ja tulla jotenkin sinuiksi sen kanssa?
Lopuksi on kuitenkin jälleen todettava: kaikessa on useita puolia tai vähintään kaksi. Joskus uskonto voi olla ainoa keino säilyä edes jotenkin järjissään elämässä. Joskus jonkun väkivaltaisen päätöksen tekeminen ja asioiden rajaaminen voivat olla avain johonkin uuteen. Ainakin taiteessa rajoittaminen ja raamien luominen luovat olosuhteet, jossa työskennellä, josta aloittaa. Deadline tuo tekemisen pakkoa ja pakko on paras muusa. Työelämä, kirjoittaminen, keskusteleminen, jopa ajatteleminen vaativat määrittelemistä, valintojen tekemistä ja kärjistämistä. Jonkinlaista rajaamista on pakko tehdä, että saa asioita tehdyksi.
Jos listojen kirjoittaminen rauhoittaa mieltä, niin sehän on vain hyvä tai se, jos kaiken kaoottisuuden keskellä päättää vaikka lukea kaksi kuukautta ainoastaan kirjoja eikä ollenkaan lehtiä tai somea. Omaa maailmantuskaa voi myös joskus auttaa mökille erakoituminen ja ämpärin päähän pistäminen. Olisi vain toivottavaa, että edes valtakunnan päättäjät ottaisivat ne ämpärit pois päästään.
Kirjoituksen innoittajana kirja: Ammatillinen käyttäytyminen – tie onnistumiseen; Pekka Järvinen