Paluu arkeen ja rutiinit jokaiselle päivälle

Juhannus ja Pridet juhlittu. On aika saada arkeen jotain tolkkua nyt.

Paluu arkeen ei välttämättä ole ihan helppoa, kun mitään selkeitä raameja sille ei ole. Välillä mietin, että ”voisinpa taas vain astua aamubussiin, hoitaa kahdeksan tuntia pakollisia pomon määräämiä työtehtäviä, nähdä kivoja työkavereita, lojua kokouksissa, tulla hyvällä omallatunnolla kotiin katsomaan Hercule Poirotteja ja syömään jäätelöä ja saada kunnon palkkaa työstäni!” Miksi en vaan nyt voi hommata itselleni jotain järkevää kokopäivätyötä ja luovuttaa?

Olen sellainen ihminen, että löydän mielekkyyden lähes kaikesta palkkatyöstä. Toki olen saanut postin lajittelemisesta jännetupintulehduksen, keittiöhommista atooppisen ihottuman ja nuorena ja noviisina tuottajana narsistipomon alaisena masennuksen, mutta kaikki nämä työt sinällään olivat minusta mielekkäitä omana aikanaan.

Mutta. Mulla on nyt 1,5 kuukautta aikaa keskittyä sooloon ja kirjoittamiseen ja sitten alkavat opinnot. Voisin toki heittää hanskat tiskiin niin soolon kuin opintojenkin suhteen, pitää kunnon kesäloman, matkustella hieman säästöilläni, hommata syksyksi työpaikan ja alkaa elää ns. järkevää ja normaalia elämää. Silloin katoaisivat syyllisyys siitä, etten jotenkin täytä ”tavallisen työssäkäyvän ihmisen perusvelvollisuutta”. Myös taloudelliset huolet katoaisivat.

Haluan kuitenkin katsoa tämän viimeisen kortin vielä, pysyä päätöksessäni sataprosenttisesti, luottaa siihen ja lopettaa vatvomisen. On pakko lopettaa sen miettiminen, johtaako tämä mihinkään ja laatia omat rutiinit työlle.

”Uskonpuutteeseen auttavat mekaaniset rutiinit”. ”Ei tarvitse joka aamu käydä keskustelua itsensä kanssa, että onko tämä tekeminen maailman kannalta tärkeää, kun vain istuu työpöydän ääreen kello yhdeksän, eikä anna minkään olotilan häiritä”. Ohjaaja/näytelmäkirjailija Milja Sarkola

Koitan nyt jatkossa tsempata tän homman kanssa. Mun arki ja työ on nyt siis esityksen tekemistä ja sitä kohti menemistä. Arki on myös sitä, että valmistan kroppaani ja mieltäni syksyn opintoja varten. Lisäksi annan itselleni luvan sisällyttää arkeeni myös aamusivujen kirjoittamista (säännöllisen epäsäännöllisesti toteuttanut tätä jo vuodesta 2007), blogin kirjoittamista, kirjojen lukemista ja kesäsuursiivousta. Joka arkipäivälle on oltava jokin missio. Se missio EI VOI olla esim. blogien ja muiden höpöjuttujen lukemista koko päivää, Hercule Poirottien katsomista koko päivää, juoksulenkkeilyä ja haahuilua puistoissa koko päivää tai aamusivujen kirjoittamista ja siten oman elämän vatvomista koko päivää. Vapaapäivät ovat sitten erikseen ja vapaapäiviä voi pitää, jos on pitänyt kiinni arjen tehtävistä.

Työ yleensä tempaa mukaansa, kun sille vain antaa pikkusormen. Tietenkään kaikkina päivinä tekstien opetteleminen tai koreografioiden tekeminen ei vain luonnistu, ja silloin voi vaikka lukea aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, etsiä sopivaa musiikkia, miettiä buffikuvia tai venytellä keskittyneesti.

Eli arkeni koostukoon nyt puolentoista kuukauden ajan näistä, jokaisen arkipäivän pitää siis sisältää:

-Aamusivut

-Esityksen tekemistä (joka voi olla: dramaturgian tekemistä ja ”lavalla testailua”, tekstien opettelemista, aiheeseen liittyvän kirjallisuuden lukemista, äänimaiseman tekemistä ja musiikin etsimistä, koreografioiden testailua, teatterin kotisivun päivittämistä, esityksen visuaalista työstämistä tai jopa omien tekstien kirjoittamista esitykseen)

TAI muiden tekstien kirjoittamista (aamusivut eivät sisälly, vaan pitää olla tavoitteellisempaa, esim. blogi tai muut artikkelit tai taiteelliset tekstit)

TAI tavoitteellista ja keskittynyttä lukemista (Teatterilehti, tiedetekstit, alan tekstit, hyvät romaanit, näytelmät)

-Tanssitunnit, venyttelyä TAI muuta kehonhuoltoa

-Mahdollisena siivouspäivänä saa keskittyä vain siivoamiseen koska olen putkiaivo 

En kirjaa tähän nyt muuta liikuntaa, lenkkeilyä tai uimista yms. koska mun ongelma on enemmänkin liika liikkuminen. Helposti saan päivän kulumaan pelkästään liikkumalla, koska mulle liikunta on usein pakenemista ja tärkeämpien asioiden välttelyä. Saatan vältellä esimerkiksi tavoitteellisia ja vaikeita tanssitunteja menemällä uimaan, mikä on henkistä riman ali menemistä.

Katsotaan nyt sitten, mihin tämä johtaa vai johtaako mihinkään. Asioiden liika järkeily ja jatkuva kyseenalaistaminen ei nyt vaan johda mihinkään, niistä on pakko pästä eroon, että saan asioita eteenpäin.

Aikaisemmin mun ei ole juurikaan tarvinnut pakottaa itseäni omien esitysprojektien suhteen mihinkään; tekeminen on tempaissut mukaansa ja olen saattanut tehdä maanisesti jotain esitystä kuukausitolkulla 12 tuntia päivässä, kunnes se on ollut valmis. Nyt tätä ei ole käynyt. En tiedä, johtuuko se siitä, että teen esitystä yksin (varmastikin suurin syy) vai siitä, että koen olevani jo liian vanha koko alalle (ajatus, josta haluan eroon) ja ajattelen, että ”ihan sama, mitä teen, mikään ei enää tässä iässä johda mihinkään kuitenkaan, koska nuoremmat tekijät ovat jyränneet mut jo vuosia sitten”. Ja sitten päädyn vatvomaan, miksen voisi vaan vaihtaa jollekin sellaiselle alalle, jossa iästä ei olisi niin paljoa haittaa, eikä ulkonäöllä olisi mitään merkitystä. Vai ehkäpä siitä, että kuherruskuukausi esitystaideprojektien kanssa on kymmenessä vuodessa auttamattomasti kulunut loppuun ja työstä on tullut silkkaa työtä?

Koitan ottaa tämän oppimisprojektina. En ole koskaan aiemmin tehnyt kokonaista sooloa, en ole kannatellut kokonaista esitystä lavalla täysin yksin, enkä ole koskaan tehnyt kunnollisia koreografioita esitykseen. Näistä syistä haluan tämän tehdä, koska sen jälkeen olen jälleen askelta kokeneempi ja kokemusta rikkaampi esitystaiteilijana tai esityskäsityöläisenä tai miksi sitä nyt haluaakaan nimittää. Samalla opin paljon teatterin tekemisestä, tanssin tekemisestä, itsestäni kuin myös aiheesta, jota esitys käsittelee. Tiedän, että kun olen saanut esityksen ensi-iltaan, mua ei enää kaduta yhtään, että olen käyttänyt tähän aikaani.

Ja tokihan mulla on myös toiveita: että esityksestä tulisi hyvä ja koskettava ja että voisin esim. päästä jonnekin festareille esityksen kanssa tai että joku kiva ja taitava tyyppi näkisi esityksen ja haluaisi ehkä työskennellä mun kanssa tai että ehkäpä joskus voisin jopa saada jotain rahaa tästä hommasta ja että tämä poikisi uusia töitä ja uusia ideoita ja uutta paloa tekemiseen, mutta nämä ovat oikeastaan toissijaisia ajatuksia tällä hetkellä. Nyt haluaisin vain päästä vauhtiin ja muistaa jälleen, miksi alunperin päädyin tälle alalle ja miksi aikoinaan aloin tätä esitystä tehdä. Se ilo ja palo, niiden löytäminen.