Yhtäkkiä kaikki on kirkasta

Olen pikkuhiljaa joulukuusta lähtien alkanut hahmotella uutta esitystä. Tanssiesitystä tai liikkeellistä teatteriesitystä tai onko sitä nyt niin tarpeen määritelläkään. Haluaisin tehdä soolon, monestakin syystä, olen halunnut jo pitkään. Koskaan en ole kuitenkaan päässyt alkua pidemmälle, ja lopulta on tuntunut luontevammalta ja hauskemmalta tehdä esitys yhdessä muiden ihmisten kanssa. Ja onhan soolon esittäminenkin aika yksinäistä. Homma on tyssännyt yleensä myös siihen, että olen kokenut olevani niin kokematon tanssijana, etten kertakaikkiaan voi tehdä tanssiesitystä, varsinkaan sooloa ja päätynyt siten tekemään teatteria. ”Joku muu” tekisi tämän varmasti miljoona kertaa paremmin”! No, ainakin tanssiteknisesti. 

Mutta eihän taiteessa ole (ainakaan pelkästään) kyse teknisistä taidoista. Toki materiaalia syntyy helpommin ja nopeammin, mitä enemmän olet asian parissa työskennellyt, ja tietyt kriteerit itsellänikin on mielessä, joita ei sovi alittaa, jos julkista esitystä ollaan tekemässä. MUTTA esityksiä tekemällä myös oppii. Lisäksi kukaan muu ei pystyisi tekemään tästä aiheesta juuri tällaista esitystä, koska minä teen sen omalla kokemuspohjallani, omalla kropallani, aivoillani ja persoonallani. 

Niin se aihe. Taisin ”keksiä” sen tänään. Se on muhinut mielessäni jo vuosia, mutta nyt se silti ikään kuin kirkkaana kapsahti alitajunnastani: tämä se on!  Melkein itku pääsi. Tunnustelin aihetta liikkeen kautta muutaman tunnin ajan, ja kaikki alkoi selkiytyä. Uskon, että tanssi on  juuri passeli ilmaisukeino tälle aiheelle, tässä hetkessä, minulle juuri nyt. Silti, en pane vastaan, jos esitykseen hiipii myös teatterillisia elementtejä. Työstän esitystä nyt kaikessa rauhassa. Se on soolon tekemisessä ehdottomasti paras (ja pahin!) puoli. Hommaa voi kypsytellä niin kauan kuin sielu sietää, kun ei ole tilivelvollinen kenellekään muulle tekemisistään. 

Miksi muuten täällä Lilyssä ei ole sellaisia kategorioita kuin taide, tanssi tai teatteri?