Addiktiot ja toiston tyynnyttävä turtumus

Shoppailu, kuntosalilla käyminen ja kehon muokkaaminen, pelaaminen, some, työ, syömisestä kieltäytyminen, ylensyöminen, liikunta, seksi, huumeet, alkoholi, hampaiden valkaisu, kauneusleikkaukset, rikkauksien ja omaisuuden haaliminen, asuntosijoittaminen, ihmissuhteet, ihastuminen, self-help -oppaiden lukeminen, hiusten värjääminen, sisustaminen, väkivaltainen parisuhde…

Mitä yhteistä tässä luettelossa olevilla asioilla on? Se, että näihin kaikkiin voi jäädä koukkuun. Periaatteessa mihin tahansa voi.

Sosiologi Jean Baudrillard vertasi 1980-luvulla maratonin juoksemista ja ylensyömistä keskenään, kummassakin on hänen mielestään kyse siitä, että ”vaivutaan hypnoottisesti omaan sisäiseen lähtölaskentaan, sulkeudutaan oman energian yksinäiseen uhraamiseen  ja vaahto suupielessä jatketaan juoksua siihen saakka, kunnes päädytään mekaanisen tuhoutumisen houretilaan”.

Allekirjoitan itsekin tämän. Monesti lähden lenkille paljon mieluummin kuin teen pitkäveteistä ja keskittymistä vaativaa pilatesta vaikka tiedän jälkimmäisen olevan kropalleni paljon hyödyllisempää ja tekevän sille hyvää. Pilateksesta vaan ei saa endorfiinipöllyjä ja no, se on tylsää.

Nykypäivänä yhä useampien elämä on addiktioiden kanssa painiskelua. Meiltä monilta puuttuu lopettamisen taito. Emme osaa lopettaa syömistä vaikka olemme kylläisiä, emme osaa lopettaa juoksemista, vaikka keho sanoo, että pitäisi levätä, emme osaa lopettaa laihduttamista vaikka olemme kuihtuneet jo olemattomiin. Osaamme muokata ja jalostaa addiktioistamme myös ammatin; shoppailuriippuvainen voi perustaa muotiblogin tai ruveta stylistiksi, ja moni urheiluaddikti, joka on jo pitkään ollut riippuvainen täydellisen kropan tavoittelusta, ryhtyy personal traineriksi tai fitness-urheilijaksi.

Nykypäivänä, vielä aiempina vuosikymmeninä epänormaaliksi käytökseksi leimattavasta itseen ja omaan ulkonäköön keskittymisestä on tullut enemmänkin normi. Omaan kauneuteen, kehoon ja tyyliin panostamista katsotaan hyvällä ja nämä seikat nähdään jopa edellytyksenä, että ylipäänsä voi saada töita, opiskelupaikan, ystäviä ja pärjätä yhteiskunnassa. Toisin olisi ollut vaikkapa 50-60 vuotta sitten. Siinä määrin, missä tänä päivänä ihmiset panostavat omaan kroppaansa, omaan itseensä, omaan uraansa, omaan syömiseensä, omaan terveyteensä ja omaan ulkonäköönsä, olisi vielä vaikkapa 50-luvun Suomessa leimattu äärimmäiseksi narsismiksi.

Yhteiskunnallisista arvostuksista riippuen addiktio voidaan nähdä hyväksyttynä tai rappioittavana. Työnarkomaaneja arvostetaan ja ihaillaan, puhumattakaan sijoittajista. Juppien ihailu on peräisin jo 80-luvulta, jolloin pinnalle nousivat ”lapsijupit”, jotka tekivät 70-tuntista työviikkoa, treenasivat 15 tuntia viikossa ja tavoittelivat häikäilemättä mainetta ja mammonaa. Alkoholi, huumeet, ylenmääräinen syöminen ja pelaaminen nähdään sen sijaan usein rappioittavina ja raunioittavina. Toisaalta mainonta on hyvin ristiriitaista. Se kannustaa nimenomaan addiktiiviseen käytökseen: sekä laihduttamaan että herkuttelemaan ja nautiskelemaan tai toisaalta addiktoitumaan ylenmääräiseen terveysintoiluun ja kuntoiluun.

Mikä sitten erottaa arkisen tavan addiktiosta?  Missä vaiheessa arkinen toisto voidaan laskea addiktioksi? Lopulta ainoastaan ihminen itse voi määritellä, häiritseekö jokin toistuva tapa omaa elämää, mutta yleisesti addiktioksi määritellään sellainen toiminta, joka toistuu pakonomaisesti, jota ihminen ei pysty ilman apua lopettamaan ja josta kieltäytyminen aiheuttaa ahdistusta, pahaa oloa ja vieroitusoireita. Näin ollen aamukahvin juominen, jokailtaisen viinilasillisen siemaileminen, päivittäinen kuntosalilla käyminen, 70-tuntisen työviikon tekeminen tai jatkuva somen selaileminen ei periaatteessa ole addiktio, jos sen pystyy jättämään pois ilman mitään vieroitusoireita tai ahdistusta, eikä ihminen koe sitä omalle elämälleen haitallisena tai etsi tämän tilalle jotain uutta addiktoivaa toimea. Jos jokailtaisen ahmimisen korvaa viinipullollisella, voi vain puhua addiktion korvaamista toisella tai jos väkivaltaisen ihmissuhteen korvaa uudella.  Noh.

Addiktiot antavat kaoottiseen arkeemme jotain selkeyttä ja kaikessa järjettömyydessään, mielekkyyttä. Pakonomainen laihduttaminen ja kieltäytyminen herkuista antaa selkeyttä kaoottiseen ja houkutuksia täynnä olevaan arkeen ja tunteen elämän hallinnasta. Työn tekeminen on hyväksytty addiktio, niinpä moni pakenee omia tunteitaan, yksinäisyyttään, masennustaan tai riittämättömyyttään burnoutin partaalle. Vartalon ja ulkonäön jatkuva muokkaaminen ja ”täydellistäminen” ja esitteleminen somessa antavat itsevarmuutta ja käyvät uskonnosta. Kuntosalilla treenaamisen aiheuttamaan kivun tunteeseenkin voi jäädä koukkuun. ”Jos päätä särkee, potkaise jalkasi naulaan, niin ei enää särje” -sanonta kertoo ehkä tästä ilmiöstä jotakin. Tunteita on helppo turruttaa fyysisellä ponnistelulla ja kivulla, ja palkinnoksi saa vieläpä ulkoista hyväksyntää.

Mitä haittaa addiktioista sitten on?  Addiktioiden kohdalla on kyse aina omien mahdollisuuksien ja elämän kaventumisesta. Toisteisuudessaan ja pakonomaisuudessaan ne kaventavat jatkuvasti elämänpiiriä ja pahimmillaan johtavat itsetuhoon. Pakonomainen ulkonäköön keskittyminen johtaa usein sairaalloiseen itsekeskeisyyteen, itsetunto-ongelmiin, masennukseen, syömishäiriöihin ja sitä kautta elämän ja kropan kuihtumiseen ja myös fyysisiin vammoihin. Liiallinen työnteko voi johtaa burnoutiin ja masennukseen, liiallinen somen käyttö vie aikaa ihmissuhteilta ja kaikelta muulta tärkeältä, pelaaminen ja jatkuva shoppailu voivat johtaa taloudellisiin ongelmiin. Alkoholin ja muiden huumeiden liiallinen läträäminen arjessa voi johtaa syrjäytymiseen, rikollisuuteen ja väkivaltaisuuteen.

Periaatteessa ihminen voi olla riippuvainen ihan mistä vaan, mutta oksitosiinin, dopamiinin, endorfiinin  ja serotoniinin erittyminen toki helpottavat riippuvaiseksi jäämistä. Siksi ihminen tulee helpommin riippuvaiseksi vaikkapa alkoholista, seksistä ja liikunnasta kuin lukemisesta, hampaiden harjaamisesta tai opiskelemisesta. Kaikki sellainen tekeminen, joka vaatii pitkäaikaista ponnistelua, vaikeiden tunteiden kohtaamista ja egon haurauden myöntämistä, kuten uusien asioiden oppiminen tai ihmisten kohtaaminen, jäävät johonkin asiaan vahvasti addiktoituneelta helposti pikkuhiljaa elämästä kokonaan pois. Lyhytjänteinen ja toisteinen toiminta vievät lopulta kaiken tilan pitkäjänteisyyttä vaativilta asioilta. Huumeriippuvainen ei pysty enää ajattelemaan muuta kuin päivittäistä annostaan ja sitä, mistä saa rahat siihen. Alkoholisti on rakastunut omaan sosiaaliseen päihtyneeseen itseensä, eikä koe persoonaansa enää riittäväksi ilman rohkaisua ja syömishäiriöinen ei voi poistua asunnostaan, jos paino on noussut yli tietyn vaakalukeman.

Sellaiset asiat, jotka usein mielletään kuuluvaksi juhlaan tai vapaa-aikaan, kuten päihteet, herkuttelu, pelaaminen tai liikunta, täyttävätkin kaiken ajan ja muu elämä kaventuu kaventumistaan.

Ihmisen elämä on nykypäivänä jatkuvaa addiktioiden kanssa tasapainoilua. Jotkut ovat taipuvaisempia addiktoitumaan asioista kuin toiset. Menestystä ja pärjäämistä voi saavuttaa joko pukemalla oma addiktio työn asuun (shoppailu, some, työnarkomania, ulkoisen menestyksen hillitön tavoittelu ja rikastumisen palo) tai sitten voi sinnikkäästi yrittää vältellä addiktoivia asioita. Monet esimerkiksi välttelevät somea, koska huomaavat sen addiktoivan vaikutuksen itsessään tai jättävät alkoholin, koska huomaavat, että arkea alkaa liikaa täyttää tissuttelu tai viikonloppuisten serotoniinipiikkien odotteleminen jo tiistaista lähtien. Toki moni saattaa sitten korvata tissuttelun pakonomaisella urheilulla, ylensyömisen pillereillä tai työnteon somella.

Addiktiot ovat oikeastaan aika luonnollinen reaktio nykypäivän yksilökeskeiseen suoritusyhteiskuntaan, jossa pärjääminen vaatii jatkuvaa ponnistelua, kelpaamista ja kilpailua. Ihminen, joka kokee, ettei tule pärjäämään tässä menestyneiden maailmassa, ahdistuu ja pakenee kaikkea tätä helposti turruttavan ja tyynnyttävän toiston maailmaan.

Vielä useammin addiktio voi pakanemisen sijaan olla myös viimeinen keino pärjätä suorituskeskeisessä arjessa. Sosiaalisuutta korostavassa maailmassa ujo ottaa aina kotoa poistuessaan rohkaisua, suoritus- ja urakeskeisessä kulttuurissa masentunut vetää piriä tai pillereitä, että jaksaa. Ulkonäkökeskeisessä ja hoikkuutta ihannoivassa yhteiskunnassa hieman pyylevämpi tai normaalipainoinenkin ihminen ajautuu laihduttamisen ja ylensyömisen elämänpituiseen limboon, nuoruuden ihannointi ajaa ikääntyvän jatkuviin kauneusleikkauksiin ja herkkä ja vahvojen tunteiden tai itsetunto-ongelmien kanssa painiva jää koukkuun somen helppoihin ja pinnallisiin ihmissuhteisiin, eikä enää uskalla poistua kotoaan.

Aine tai asia, johon ihminen jää koukkuun, täydentää aina jollakin tavalla jotakin persoonassa olevaa aukkoa tai ominaisuutta, jonka ihminen itse kokee tärkeäksi. Joona Taipale kirjoittaa Psykoterapia-lehdessä olevassa artikkelissaan siitä, kuinka addiktio on ”vakiintunut väliaikaisratkaisu”. Kyse on siitä, mitä addiktoiva aine tai toiminta mahdollistaa. Ei ole sattumaa, mistä ihminen jää riippuvaiseksi. Alkoholi voi vähentää estoja tai alakuloisuutta, huumeyhteisö voi paradoksaalisesti tuoda kaivattua yhteiskuntaan kuulumisen tunnetta, anorektinen käytös voi olla hyväksynnän tunnetta, ylensyöminen voi tuoda tunteen siitä, että pystyy hallitsemaan tunteitaan jne.

Addiktiot eivät ole pelkästään ja ainoastaan yksilöiden ongelma vaan myös paljolti armottoman ympäröivän yhteiskunnan aikaansaannosta. Niin kauan kuin emme hyväksy aukkoisuutta ja vajaavaisuutta elämässämme vaan vaadimme itseltämme ja muilta jatkuvaa täydellisyyttä, sitä alttiimpia olemme myös riippuvuuksille. Kapitalistinen kulutusyhteiskunta ruokkii myöskin jo itsessään addiktiivista käyttäytymistä. Jatkuvan kasvun vaade on tehnyt kansalaisista jo aikaa sitten pelkkiä kuluttajia. Jos et tienaa ja kuluta, muokkaa ja kehity, pärjää ja taistele, syrjäydyt ja jäät yhteiskunnan pohjasakaksi. Onneksi pienoista vastareaktiota tälle on myös havaittavissa: Esimerkiksi vapaaehtoistyön lisääntyminen ja hyväntekeväisyys, mahdollisuus osa-aikaiseen työhön, kuntouttavaan työhön ja oppisopimuksiin nostavat taas päätään. Silti, moni jää räpiköimään yksin.

Minulla ei oikeastaan ole salamaratkaisuja siihen, miten addiktoitumista voisi vähentää. Yhteiskunnallisella tasolla voisivat ehkä auttaa hyväksyminen, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, kulttuurien ja ikäryhmien vapaampi sekoittuminen, pehmeämmät arvot, ystävällisyys itseä ja muita kohtaan, yhteisöllisyys ja ulkopuolinen apu siinä, että ihmiset saisivat otetta elämästään, tavoitteistaan ja arjestaan. Tässä voisi olla apua myös vapaaehtoistyöstä, taiteen viemisestä yhteisöihin ja kulutus-, ura-, ja ulkonäkökeskeisyyden vähittäisestä purkamisesta sekä menestymisen, rahan ja omaisuuden haalimisen ihannoinnin lopettamisesta. Luin juuri artikkelin Norjassa olevasta maahanmuuttajille suunnatusta teatterikoulusta, jossa nuoret oppivat norjan kielen, saavat samalla itselleen ammatin ja päääsevät vaikuttamaan taiteen keinoin yhteiskuntaan.

Yksilötasolla voisi auttaa edes yhden pitkäjänteisemmän tavoitteen ottaminen elämään ja huomion siirtäminen pois itsestä tai addiktoivasta asiasta jonkun mielekkään asian tekemiseen. Myös voi kokeilla addiktoivan asian korvaamista jollakin vähemmän addiktoivalla tai rakentavammalla toiminnalla. Esimerkiksi voi kokeilla olla pari viikkoa ilman somea ja kuunnella sen sijaan äänikirjoja. Muistan itse seiskaluokalla addiktoituneeni pahasti Kauniisiin ja Rohkeisiin. Halusin päästä eroon typerästä sarjasta ja aloin määrätietoisesti soittaa aina selloa samaan aikaan, kun sarja alkoi. Muutamassa viikossa olin unohtanut koko sarjan. Myös oman itsetunnon ja omien traumojen ja ”aukkojen” paikkaamiseen voisi löytää muita ja rakentavampia keinoja kuin laastarina toimivat addiktiot. Omien tunteiden kohtaamisen opettelemisesta on hyvä aloittaa. Jos ei siihen pysty ilman apua, kannattaa apua hakea ammattilaisilta.

Lähteet:

Addiktioyhteiskunta – Riippuvuus aikamme ilmiönä.  Tuukka Tammi ja Pauliina Raento (toim) (2013)

Vakiintunut väliaikaisratkaisu: addiktio, itsesäätely ja toistaminen. Joona Taipale, artikkeli Psykoterapialehdessä. (2017)

Kuvat: Sonja Järvisalo