”Umpilesbon” muistelmat, ajatuksia Pride-viikolla

Ajattelin ensin, että mulla ei ole mitään järkevää sanottavaa Pride-viikosta ja niin kuin usein,tuumin, että antaa fiksumpien ja asiaan enemmän perehtyneiden kirjoittaa. Sitten ajattelin, että en viitsi kirjoittaa, jos vaikka joku sukulainen lukee. Tämän ajatuksen jälkeen tuli sellainen olo, että juuri siksi mun on kirjoitettava jotain. Edes muutama sekava ajatus. Että edes mietin jotain tällaista. Että häpeän edelleen?

Vuonna 1998 rakastuin ensimmäistä kertaa naiseen. Tai no ok, olin mä rakastunut joskus ala-asteella hiihtäjä Jelena Välbeen ja teininä tietty  Eva Dahlgreniin, mutten niitä tajunnut ihastumisiksi. Ehkä olin kuitenkin jotenkin alitajuisesti aavistanut mistä on kyse; jotain muuta kiehtovaa siihen sisältyi kuin pelkkää musan diggailua. Ihastuin kyllä ala-asteella ja vielä lukiossakin poikiin, mutta ei niistä ihastumisista koskaan mitään sen kummempaa tullut.

Kesällä 2012 oli kova meininki

19-vuotiaana sitten aloin seurustella laihan John Lennonin näköisen pojan kanssa, jota olin ihaillut jo puolisen vuotta. Selvisi, että poikakin oli jo pitkään ollut ihastunut muhun, joten tokihan siinä alettiin seurustella. Melko pian tajusin kuitenkin rakastuneeni naispuoliseen opiskelukaveriini palavasti. Se oli ihanaa ja kamalaa. Se loksautti kaiken kohdalleen: Eva Dahlgrenit ja muut häilyvät poikatyttöihastumiset lukiossa. Oli hankkiuduttava eroon maailman kilteimmästä poikaystävästä, ei minkään takia, sillä valitettavasti opiskelukaverillani oli jo toinen nainen kiikarissa tai no, toisia naisia. Varsinaisesti seurustelin ensimmäisen kerran naisen kanssa vasta 25-vuotiaana. Siinä välissä oli monia vuosia ja ainakin neljä poikaystävää. Niin kauan kesti toipua ensirakkaudesta. Mikään ei tuntunut samalta.

Tuolloin 19-vuotiaana en suorastaan kiljuen juossut kertomaan vanhemmilleni rakastumisestani. Meni itseasiassa lähes kymmenen vuotta, ennen kuin puhuin asiasta isälleni. Tuolloin kertoessani asiasta, takana oli jo vuoden kestänyt vakavampi suhde naisen kanssa. Tuo salailu oli henkisesti kuormittavaa ja rankkaa. Minulla oli kymmenen vuoden ajan sellainen tärkeä osa elämästäni, josta en voinut perheeni kanssa puhua, eikä tyttöystävistä kyselty. En myöskään voinut viedä tyttöystävääni eräisiin tärkeisiin häihin sukulaisten ja perheen takia. Suuri taakka putosi harteilta, kun isä vihdoin itse kysyi asiasta. Asenneilmapiirin muuttuminen on vaikuttanut paljon myös vanhempieni suhtautumiseen asiaan ja uskon, että jos olisin nyt 19-vuotias ja ensirakastunut, heidänkin suhtautuminen asiaan olisi jo hyvin erilainen.

2000-luvun alussa lesbobilekulttuuri oli voimissaan. Lesbot tunnisti usein lyhyestä mustaksi värjätystä tukasta ja niittivyöstä. Itsekin kävin läpi tämän vaiheen, mutta sillon ns. poikatytöt, joista olin kiinnostunut, eivät ihastuneetkaan minuun ja palasin takaisin pitkätukkaiseksi femmeksi. Butch-femme-kulttuuri oli voimissaan ja piti valita ”puolensa”. Femmet olivat tosin pieni vähemmistö lesbopiireissä ja minultakin joskus kysyttiin baarissa ”miks sää oot niin nätti?” Toki se oli tarkoitettu iskurepliikiksi, mutta kertoo silti paljon siitä ajasta (nätti=hetero). Minulle sanottiin, että älä vaan kerro, että olet bi, koska silloin sun maine menee. Ajattelin olevani umpilesbo, koska bi-seksualit olisi tuolloin leimattu noissa piireissä epämääräisiksi ja häilyviksi ja ”niiden kanssa oli ihan turha harkita mitään suhdetta, kun ne lähtee heti kohta miehen mukaan.”. Olin siis ”umpilesbo” aina silloin, kun en seurustellut miehen kanssa, mikä  jälkikäteen tuntuu vähän huvittavalta. Vaikka seurustelin kaksi vuotta miehen kanssa 23-25-vuotiaana, pidin itseäni silti muina aikoina umpilesbona, koska en halunnut identifioitua bi-seksualiksi. Toisaalta oma kokemus lesboudesta oli todella vahva ja olin hyvin ylpeä identiteetistäni. Elämä pyöri paljon naistenbileiden, seurustelun ja kaikenlaisen draaman ja sekoilun ympärillä. Muutaman vuoden aikana ehdin seurustella ainakin kymmenen eri naisen kanssa. Pridet takoittivat minulle tuolloin lähinnä perjantai-illan naistenbileitä.

Kiinnostavaa on, että en edelleenkään identifioidu bi-seksualiksi, vaikka seurustelen tällä hetkellä miehen kanssa. En halua myöskään määritellä itseäni heteroksi. Miksi pitäisikään määritellä? Minusta nykypäivänä on ihanaa, kun ei tarvitse tuota määritelmää tehdä.

30-vuotiaana huomasin yhtäkkiä ihastuneeni miespuoliseen kaveriini. Olin alkanut katsella miehiä sillä silmällä! Olin yllättynyt ja hämmentynyt, mitä ihmettä oikein tapahtuu! Juhannuksena 2010 huomasin kirjoittelevani suomi-24:ssa älykkään ja mukavan miehen kanssa vaikka olin etsimässä sieltä itselleni uuttaa tyttöystävää. Minulla oli tuolloin vuosina 2007-2010 blogi, johon tein sarjakuvia ja kirjoitin höpsöjä novelleja ja mies oli ihastunut teksteihini ja blogiini. Tapasimme ja sillä tiellä ollaan edelleen, kymmenen vuotta yhdessäoloa tulee täyteen viikon päästä.

Vuonna 2010 tuli tarve käydä tätä kaikkea jotenkin läpi teatterin keinoin. Tuntui, että teatteriskene oli edelleen hyvin heterokeskeinen ja halusin tuulettaa tätä tunkkaisuutta oikein urakalla. Tein lesboista lesboimman esityksen, jossa jopa käsiohjelma oli leikattu pillun muotoon.  Esityksestä tuli yllättävä menestys ja jonkinlainen hetkellinen fanikuntakin syntyi esityksen tiimoilta. Esitys lämmitettiin myös kesän 2010 Prideille ja näytökset olivat loppuunmyytyjä. Nyt tuollaista esitystä ei ehkä voisi enää tehdä. Huumori liittyi vahvasti sen ajan lesbokulttuuriin, ja hyvin monet asiat, sanonnat ja termit ovat vanhentuneet ja niistä olisi tullut jopa rienaavia, liittyen lähinnä trans-sanastoon ja sukupuolisensitiivisyyteen. Vuonna 2012 tein vielä toisen esityksen Vaimoni on karannut nimenomaan Prideille, jossa oli myös lesboteemaa. Prideillä on ihan oma tunnelmansa ja on ollut kiva tehdä teatteria nimenomaan ”Prideyleisölle”.

Tuollainen 2000-luvun alussa vallinnut ”lesbokulttuuri” on kuihtunut ja kuollut. Pelkästään naisille tarkoitettuihin bileisiin on vaikea saada porukkaa tai monille se seksuaalinen suuntautuminen ei ole enää niin vahvasti identiteettiä määrittävä seikka ja hyvä niin.

Tavallaan olen kuitenkin iloinen, että mulla on taustalla tällainen ”lesbokulttuurimenneisyys”. En ole oikeastaan koskaan käynyt missään heteroyökerhoissa tai kokenut ”lihatiskimeininkiä”. Kukaan mies ei ole koskaan käyttänyt mua hyväksi, eikä mulla ole koskaan ollut yhtään yhdenyönjuttua.

Lopuksi vielä kommentti, joka hämmentää, naurattaa ja suututtaa samaan aikaan.  Kuva on kuvakaappaus facebookista erään sukulaiseni sivulta ja hänen kaverinsa kommentti.

Niin, mitä me vielä tahotaan, ko ”moon sukupuolisetkin ovat nyt saaneet jo ihmisarvon”?

En vaan voi käsittää, miksi jotain sellaista asiaa, joka ei vahingoita ketään, eikä ole keneltäkään pois, pitäisi hävetä tai piilotella. Pridea tarvitaan, jottei kenenkään tarvitsisi enää hiippailla kaapissa vuosikausia ja salata läheisiltään itselle tärkeää asiaa. Puhumattakaan vielä paljon pahemmista ihmisoikeusrikkomuksista; kiusaamista, syrjimistä, kidutusta ja surullisia mystisiä katoamisia tapahtuu maailmassa edelleen. Ei tarvitse mennä kauas Suomenkaan historiassa, kun homo saattoi pahaa-aavistamatta sokkotreffeille mennessään saada surmansa vainoajan puukosta.

Toki Pride voi myös nykyisessä massiivisuudessaan provosoida kaikista ahdasmielisimpiä (kuten tätä kommentoijaa), mutta muuten se on kyllä vaikuttanut positiivisesti yleiseen mielipideilmastoon.

Ylipäänsä on hämmentävää, että joku määrittelee itsensä ns. normaaliksi, ja näitä on Suomi pullollaan. Mun mielestä on hyvin kapeaa ja jopa jokseenkin epänormaalia pitää itseään normaalina, oikeanlaisena tai jotenkin ihmisen prototyyppinä, koska sellaista ei ole.

Onneksi paljon on tapahtunut jopa sitten vuoden 1998. Ihmisoikeudet eivät ole mikään mielipidekysymys!

Tästä tuli nyt enemmänkin jonkinlainen omaelämäkerta, mutta menköön. Nähdään Prideilla!

puheenaiheet ajattelin-tanaan tasa-arvo
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *