Alina Kansallisteatterissa

Huom. sisältää juonipaljastuksia.

Näyttämö on läpeensä valkoinen. Lavalla on eri kokoisia valkeita kuutioita/laatikoita, jotka edustavat eri kohtauksissa eri asioita. Myös lattia ja näyttämön tausta ovat valkeita, samoin pääosahahmojen vaatteet ja kaikki tekstiilit. Sivuosahahmojen vaatetus on neutraalin vaalean tai tumman harmaata tai mustaa.

Lavalle astuu nuori nainen, Alina (Anna Valpuri), joka alkaa puhua ylipirteän oloisesti, jopa teennäisen hyväntuulisesti. Taustalle heijastuu kohtausta avaava pieni teksti. Sitten näyttämölle huojahtelee nuori mies, Emil (Pyry Nikkilä), ilmeisen humalassa. Käy ilmi, että nuori mies majailee nuoren naisen luona. Kyseessä ovat sisar ja veli. Sisar pitää huolta veljestään, joka ei pysty pitämään huolta itsestään ja siksi asuu sisarensa nurkissa. Sisar kannattelee omaa ja veljensä elämää ylipirteän reippaana ja nostaa veljen verilammikoistaan taluttaen tämän nukkumaan kerta toisensa jälkeen. Yhä uudelleen veli lähtee sisaren kielloista huolimatta reissuilleen, tullakseen jälleen takaisin pää veressä ja taju kankaalla. Tämä kuvio toistuu ja toistuu, kunnes sisaren reippaus ja pirteys alkavat karista. Lopulta mukaan astuu myös väkivalta. Tulee romahdus, jonka seurauksena molemmat joutuvat sairaalaan.

Esitys koostuu fragmenteista ja toistuvista ”elävistä kuvista”, lyhyistä monologeista, dialogeista ja hiljaisuudesta, jota säestää rauhallinen musiikki. Huomaa, että käsikirjoittaja on tottunut kirjoittamaan näyttämölle, eikä lopputulos ole ollenkaan huonossa mielessä ”kirjallinen”. Esitys ei ole aiheestaan huolimatta raskas, vaan se soljuu eteenpäin ilman pitkiä ja monotonisia tai kuunnelmanomaisia monologeja (joita toisinaan on Kansallisessa tullut nähtyä, varsinkin Michael Baranin ohjauksissa/dramatisoinneissa).

Esityksessä näyttäytyviä hahmoja ei sen kummemmin selitellä tai avata. Veljen päihderiippuvuutta ei taustoiteta, eikä Alina myöskään selittele tunteitaan monologeissaan. Teksti on enemmänkin tilanteita objektiivisesti kuvailevaa ja välillä hieman runollistakin, muttei kuitenkaan kryptistä. Yhdessä kohtauksessa Alina esimerkiksi kuvailee, miltä yön yli lattialle jäänyt verilammikko tuoksuu, miltä se näyttää ja mitä se muistuttaa, arvottamatta tai kauhistelematta. Katsoja voi kuvitella tummanpunaisen, hyytyneen verilammikon valkealle lattialle nukkuvan veljen sängyn viereen. Verilammikoista oman asunnon lattialla on tullut Alinalle arkipäivää. Verilammikot symboloivat osaltaan myös sisaren huolta veljen hengestä, arvaamattomuudesta, epäluotettavuudesta, aggressioista, ehkä väkivallan uhastakin.

Vaikka Alinan hahmon yltiöpositiivisuus alussa ärsyttääkin ja tuntuu jopa jokseenkin epäjohdonmukaiselta veljen vastuuttoman käytöksen huomioon ottaen, kannattelee se tavallaan myös katsojaa ja pitää tilanteet hereillä. Jos Alinan hahmo olisi ollut heti alusta alkaen lannistunut, ahdistunut ja masentunut, olisi esityksestä muodostunut luultavasti hyvin erilainen, ehkä realistisempi, mutta toisaalta latteampi. Myös kolmas näyttelijä tuo esitykseen kepeyttä. Pirjo Lonka tekee lempeästi, lämpimästi ja varmasti niin poliisin, ystävän, lääkärin, konsertin kanssakuuntelijan kuin kukkakauppiaankin hahmot. Kohtaus, jossa sisar odottaa veljeään saapuvaksi joulukonserttiin ja vieressä istuva tarjoaa sisarelle nenäliinaa, kertoo kaiken olennaisen. Veli ei tietenkään koskaan saavu. Kohtaus on hidas, rauhallinen, lähes sanaton ja eleetön.

Oli mielestäni hyvä valinta, että esityksessä oli kolme näyttelijää kahden sijasta. Pirjo Lonka tuo hahmoillaan esitykseen tarvittavaa lämmintä huumoria. Kahdella näyttelijällä esitys olisi luultavasti ollut tunkkaisempi ja raskaampi, toki se olisi toiminut niinkin. Kohtaus, jossa ystävä alkaa selittää maanisen yksityiskohtaisesti lattiaremontistaan ja lopuksi kysyy Alinalta ”Haluatko, että jatkan tätä vielä?” ja Alina vastaa: ”Haluan”, on samaan aikaan humoristinen ja traagisen lempeä. Ystävä tekee, mitä ystävän sillä hetkellä täytyy. Myös lääkäri ja poliisi yrittävät parhaansa, mutta kuka lopulta voi pelastaa addiktin omaisen addiktilta muuta kuin addikti itse? Alina jää ongelmansa kanssa täysin yksin. Hän saa apua ulkopuolisilta ainoastaan silloin, kun veli joutuu sairaalaan tai makaa kadulla ja poliisi taluttaa hänet siskon luokse.

Alinasta piirtyy esiin vahva nuori nainen, joka jaksaa ja osaa huolehtia lähimmäisestään. Siksi lopun romahtaminen koskettaakin erityisesti. Käy jopa mielessä, oliko romahtaminen lopullinen ja jopa ihan konkreettisen fyysinen. Kohtaus, jossa aiemmin reipas ja fiksu, nyt sairaalakuntoon hakattu sisko menettää puhekykynsä ja tapailee sanoja ja yksittäisiä kirjaimia Arvo Pärtin musiikin säestämänä, on vaikuttava. Ihan viimeinen kohtaus kuitenkin viittaa siihen, että romahtaminen oli enemmänkin henkinen ja sisko kuitenkin toipuu ja ehkä jopa veljenkin tila on kääntynyt parempaan päin.

Ohjaaja Riikka Oksanen mainitsee käsiohjelmassa, että harjoituksissa on haettu ilmaisuun rauhaa ja hengittävyyttä ja esitykseen kirkkautta, selkeyttä ja monitulkintaisuutta.  ”Asioiden yksinkertaisuuden ja monitulkintaisuuden välinen kitka on tämän esityksen keskiössä. Vastakkaisten asioiden yhtäaikainen ilmeneminen kuten rumuus ja kauneus, julmuus ja hellyys, lohtu ja lohduttomuus.”  Tämä näkyy lopputuloksessa. Esityksessä ei ole mitään turhaa. Jopa taustakankaalle heijastuvat ”otsikot” tai kuvaavat pienet tekstit ovat mielestäni sisällöllisesti perusteltuja eivätkä päälleliimattuja. Käsikirjoittaja Elli Salo kertoo kirjoittaneensa näytelmätekstiä Arvo Pärtin musiikin säestyksellä ja sanoo tiedostamattaan ottaneensa vahvasti vaikutteita musiikista. Käsiohjelmassa lukee, että ”Arvo Pärt pyrkii pelkistämään sointimateriaaliaan äärimmileen, keskittymään kaikkein välttämättömimpään.” Tällainen karsiminen ja välttämättömimpään keskittyminen näkyy mielestäni myös esityksessä. Näytelmä on myös saanut nimensä Arvo Pärtin kappaleen Für Alinan mukaan. Pärt on kirjannut kappaleen nuotteihin soittajalle ohjeen: ”Rauhallisesti, ylväästi, itseä kuunnellen.” Tämän ohjeen myös Elli Salo on ottanut mukaan näytelmänsä alkusivulle ohjeeksi näyttelijöille. Nämä ohjeet näkyvät vahvasti Anna Valpurin ja myös Pirjo Longan rauhallisessa roolityössä.

Ja kerrankin esitys, joka on juuri sopivan pituinen, ei yhtään enempää eikä vähempää kuin yksi tunti ja 10 minuuttia. En tiedä, tarjosiko esitys minulle sinällään mitään erityisen uutta ja suurta, mutta kyllä se kosketti ja herätti ajatuksia. Itku pääsi viimeisen kohtauksen kohdalla, jossa kukkakauppias toteaa jotenkin näin myrttipensaasta: ”Se on todella haastava, haastava se on. Vaikeaa pitää hengissä. Se voi joskus jopa kukkia, luultavasti se ei kuki koskaan, todennäköisimmin ei, mutta mahdollista se on” ja Alina toteaa: ”Minä otan sen.”

Mukava oli myös kuunnella hyvin soljuvaa tekstiä ja nähdä taitavaa näyttelijäntyötä. Ja Arvo Pärtin musiikkia rakastan minäkin.

Alinasta on jäljellä vielä yhdeksän näytöstä. Viimeinen näytös on jo 21.9.

Kansallisteatterin Omapohja, Alina. Kantaesitys 28.8. 2019

Käsikirjoitus: Elli Salo

Ohjaus: Riikka Oksanen

Rooleissa: Anna Valpuri, Pyry Nikkilä, Pirjo Lonka

Skenografia: Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Harri Kejonen