Antautumisen rentouttava voima

Aivot on kyllä kummalliset. Kun nyt viikonloppuna päätin luovuttaa lopputyön suhteen tältä keväältä ja ”jättää hautumaan syksyksi”, huomaankin nyt tänään olevani jälleen aiheen kimpussa ihan vahingossa. Antautumisessa ja luopumisessa on jotakin niin rauhoittavaa ja rentouttavaa, että se antaakin tilaa jollekin uudelle versoa.

Suunnittelen omaa näyttelijäntyön praktiikkaa ts. tutkin sitä, mitä näyttelijäntyö minulle on, miten haluan sitä opettaa ja mitkä ovat ne työkalut ja metodit, joiden parissa operoin. Tutkimuskysymys on vielä auki, mutta koska annoin nyt itselleni luvan ”aloittaa vasta syksyllä”, mulla on koko kevät aikaa paneutua aineistoon, rajata aihetta ja sitten lopulta suunnitella työpajoja.

Muistan kyllä tämän saman käänteisen ajattelun mysteerin nuoruudestanikin: kun oli tulossa englannin kokeet, luin jostain syystä ruotsia ja kun oli tulossa ruotsin kokeet, tein jotain matematiikan tehtäviä. Jotain aina tein, mutta en sitä, mitä olisi pitänyt.

Luovuttamisessa voi olla myös sellainen lohduttomuuden aspekti, joka paradoksaalisesti surun kautta voimaannuttaa. Kun annat itsesi olla kerrankin niin pohjalla, surullinen ja lohduton, ettei mitään menetettävää enää ole, siitä versoaakin uutta energiaa. Jos et tunne täysillä surua ja pettymystä vaan välttelet ja kiertelet niitä, et voi myöskään ihan täysillä tuntea iloa ja onnea.

Valitettavasti  ihminen ei pysty hirveän kauaa olemaan täysin tekemättä mitään, vaikka olisi kroonisesti sairas tai jopa vuodepotilas. Ruokaa pitää jostain saada, laskut pitää maksaa, vessassa pitää käydä ja vähintääkin täytyy asioida Kelan kanssa. On kuitenkin paljon turhaa häsläämistä ja pakonomaista touhuamista, josta ihminen kyllä voi luopua. Ja jos ei kuluta rahaa muuta kuin ihan välttämättömään, eikä ostele koko ajan jotain huonekaluja, autoja ja vaatteita, niin silloin pärjää hieman vähemmälläkin häsäämisellä.

Mikä tän postauksen pointti oli? Se, että väkisin puskemisesta seuraa harvoin mitään hyvää. Toki, jos on terve, nuori tai jos energiaa riittää vielä vanhempanakin, niin silloinhan sitä voi useamminkin haastaa itseään ja vähän puskeakin itseään äärirajoille, mutta näin vanhana ja raihnaisena ja jo lähes koko elämänsä lihamyllyn läpi runnonneena, on ihan hyvä välillä vaan antautua ja antaa olla. Kyllä se into sitten sieltä taas tulee, jos on tullakseen.