Avoimuudesta blogissa
Oon miettinyt, onko tästä päiväkirjanomaisesta avoimuudestani täällä blogissa kenellekään yhtään mitään hyötyä. Olen ehkä ajatellut, että esim. sairaudesta, itsekriittisyysongelmista ja ikäkriisistä puhumisesta olisi jollekulle jotakin vertaistukeakin samalla, kun se on mulle itselleni jonkinlaista kirjoitusterapiaa.
Mutta teenkö itsestäni entistä haavoittuvamman kirjoittamalla täällä melko herkistäkin asioista? Entä, jos esim. joku mahdollisesti tuleva työnantajani lukee tämän ja toteaa, että ”joo kirjoittaa hyvin ja joo vaikuttaa pätevältä, mutta ei taida pystyä enää päivätöihin”. Tai että joku on ajatellut pyytää mua mukaan vaikkapa omaan proggikseensa mutta jättää sen tekemättä, koska ajattelee, etten pysty enää mihinkään. Niin, se riski tässä on.
Olen aina ollut tosi avoin ja puhelias ja kerron aika estottomasti asioistani. Tietenkin mulla on myös monia asioita, joista en puhu, varsinkaan täällä somessa. Sairastumisesta olen kuitenkin halunnut puhua täällä senkin vuoksi, että on alkanut oikeasti ärsyttää ja ahdistaa se, että liikunnalla kuitataan nykyisin kaikki ongelmat. ”Kunhan vain aloitat kuntokuurin ja liikut, niin voit hyvin.” Toki se joskus auttaakin, jos ei ole koskaan sitä kokeillut. (Itse olen aina aiemmin hoitanut kaikkia ongelmiani liikunnalla ja se on melkoinen ongelma itsessään, jos se on ainoa keino.) Toinen on se terveysoletus, että ikäänkuin kaikki pystyisivät liikkumaan ja kuntoilemaan ilman mitään ongelmia. ”Ihanaa, kun meillä korona-aikana on kuitenkin tämä kuntoilu ja ulkoliikunta!” Öö, ei ole. Kaikilla ei ole. Itse menen liikunnasta nykyisin ihan pöhnään ja sängynpohjalle, vaikka kävelemään pystynkin. Puhumattakaan niistä, jotka eivät pääse kotoaan ulos ilman apua. Ja entä jos on vielä fyysisen sairauden lisäksi myös psyykkisiä ongelmia?
No, ehkä tässä tietty osin on kyse ”kettu pihlajanmarjoista” -ilmiöstä. Ehkä mun on ylipäänsä vaikea samastua ihmisiin, jotka eivät ”halua” liikkua, vaikka pystyvät. Miksi joku ei haluaisi liikkua, sehän on se normaaliolotila? Niitäkin toki on ja heitä varten kai nuo kannustuskampanjat. No, ehkä haluan sanoa myös, että liikkukaa nyt hyvät ihmiset, kun vielä voitte. Se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys, joskaan ei myöskään täydelliseen autuuteen vielä keino. Monilla se menee yli.
Toisekseen tämä itsetunnon ja minuuden kiinnittäminen pystyvyyteen, tekoihin, suorittamiseen, työntekoon ja siihen, kuinka paljon tienaat rahaa. Entä, jos et enää pysty, etkä tienaa, etkä suorita? Mitä ihmisestä nyky-yhteiskunnassa jää jäljelle, jos hän ei pysty urheilemaan eikä tekemään palkkatyötä? Maailma on satoja tonneja tienaavien kolmekymppisten, voimakkaiden, pystyvien, urheilullisten, viihdettä tuottavien, mainosnaamana toimivien omistuksessa. Kaikki oikeasti merkityksellinen on toissijaista.
Toisekseen: En ole yhtä kuin ikäni, ulkonäköni ja sairauteni. Olen paljon muutakin. Myös ei-terve ihminen on ihminen ja arvokas jo sinällään, ja sen lisäksi saattaa vielä toki pystyäkin moneen asiaan. Sitäkin olen tällä blogilla koittanut tuoda esiin. Moni sairastaa yksin ja salassa, koska pelkää sääliä ja leimautumista ”kakkosluokan kansalaiseksi”.
Täytyy kirjoittaa näistä aiheista ja varsinkin haavoittuvuudesta joskus vähän syvällisemmin.
Ehkä jatkan blogin kirjoittamista jatkossakin tällä lailla päiväkirjanomaisesti. Toistaiseksi en koe, että avoimuudesta olisi ollut mitään haittaa, jos nyt ei varsinaista hyötyäkään. Ehkä ne muutamat arvokkaat palautteet tänne blogiin ja sähköpostiin ovat antaneet motivaatiota jatkaa. Katsotaan nyt sitten, miten päivätyössä käyminen tulee jatkossa muuttamaan sisältöjä. Kiinnostaisi toki tuottaa vähän kaunokirjallisempia ja toisaalta yhteiskunnallisesti sisällyksekkäämpiä ja kunnianhimoisempia tekstejä. Ehkä joskus tulevaisuudessa.