Ei se laatu vaan se määrä! Rutiineista, oppimisesta ja oikeista konteksteista.

Odottamalla oppii odottamaan, suunnittelemalla suunnittelemaan, tekemällä tekemään.

Kiinnostava havainto: Eräässä tutkimuksessa oli jaettu valokuvausopiskelijoiden ryhmä puoliksi. Toisille oli annettu tehtäväksi kuvata mahdollisimman paljon, sillä lopullinen arvostelu perustuisi otettujen kuvien määrään. Toinen puolisko sai tehtäväkseen ottaa ”mahdollisimman laadukkaan kuvan”, mutta jo yksikin kuva riittäisi. Arvatkaa, kumman ryhmän kuvista löytyivät ne kiinnostavimmat? No tietenkin niiden, jotka olivat kokeilleet, testailleet, räpsineet, innostuneet ja tuottaneet mahdollisimman paljon erilaisia kuvia. Ne, jotka olivat keskittyneet ”mahdollisimman täydellisen kuvan ottamiseen” olivat jumittuneet suunnitelman tasolle, jääneet miettimään ja filosofoimaan ”täydellisyyden anatomiaa”. Tuotoksia oli vähän ja nekin olivat keskinkertaisia.

Täydellisen urasuunnitelman laatimiseen, täydellisen kumppanin etsimiseen, täydellisen ulkonäön tavoitteluun  tai täydellisen kaveripiirin löytymiseen saa kulumaan ihan koko elämänsä tarttumatta kertaakaan kunnolla mihinkään. Mikäli haluaa oppia jonkin taidon, on ryhdyttävä toimeen, ei vain suunnittelemaan tekemistä vaan ihan konkreettisesti tekemään. Oppimisessa tärkeintä on kokeileminen, toistaminen ja rutinoituminen. Perfektionismi tappaa luovuuden.

Myös motivaation merkitystä usein liioitellaan. Kontekstilla, ihmisillä ja ympäristöllä on paljon suurempi merkitys sille, mihin ihminen aikansa käyttää ja minkälaisten rutiinien ympärille hän elämänsä rakentaa.

Olen itse huomannut, että vaikka minulla olisi kuinka suuri motivaatio oppia jokin taito, en opettele sitä, jos minulla ei ole siihen tiettyä kontekstia ja ympärillä ihmisiä, jotka tekevät samantyylisiä asioita. Miksi opettelisin jotain ruotsinkielistä monologia pelkästään itselleni? Tai miksi kertaisin espanjan verbejä ihan vain iltani iloksi? Se ei riitä, että minulla on motivaatio oppia ruotsia tai espanjaa tai näyttelijäntyötä. Tarvitsen siihen  ympärille motivoivan kontekstin sekä inspiraatiota ruokkivan ympäristön. Selloa ei tule soitettua, jos siihen ei ole mitään syytä. Soitan, jos on tulossa jokin keikka tai jos pitää treenata jotakin teatterijuttua varten. Harvoin  sitä muuten tulee kaivettua selloa esiin ihan vain yksin soittamisen ilosta.

Tanssikouluissa ympäristö ja muut ihmiset kannustavat treenaamaan enemmän (ja vähän liikaakin), teatterikoulussa ympäristö kannustaa panostamaan juuri teatteriin, kuntosalilla muiden kuntoilijoiden parissa tulee itsekin kuntoiltua tai jos kaikki kaverit ovat mukana vapaaehtoistyössä, niin itsekin alat harkita sitä. Tämä pätee tietenkin myös ”negatiivisiin rutiineihin”, jos kaikki kaverit ylensyövät, ovat laihdutuskierteessä ja valittavat koko ajan ulkonäöstään, se tarttuu. Tai jos kavereilla on tapana ostella kalliita laukkuja, merkkivaatteita ja ulkomaanmatkoja, alat itsekin pitää niitä jotenkin tärkeinä asioina.

Periaatteessa uskon, että ilman instituutioita voi itsenäisesti opiskella vaikka kuinka päteväksi omalla alallaan (paitsi ehkä lääkäriksi?), mutta hauskempaa ja helpompaa se on usein muiden kanssa sopivissa puitteissa.

Olen miettinyt, miten saisin elämästäni sellaisen, että minun olisi mahdollisimman mutkatonta ja motivoivaa tarttua sellaisiin rutiineihin, joita elämääni haluan ja oppia taitoja, joita haluan oppia. Se nyt on ihan perinpohjin todettu, että itsensä piiskaaminen ei ole se keino. Konteksti ja ympäristö toimivat omalla kohdallani parhaiten.

Tässä esimerkkejä, joihin itse aion lähiaikoina aikani käyttää.

Konteksti/ympäristö: Oman esityksen valmistaminen ja treenit. Opin: Ohjaamista, koreografioiden tekemistä, näyttelijäntyötä, laulamista, treenisuunnittelua, aikatauluttamista, dramatisointia, ihmisten kanssa olemista ja luovimista, väsyneenä työskentelyä, nopeiden päätösten tekemistä, rajaamista, prioriosointia, omiin taitoihin luottamista, tuottamistaitoja jne.

Konteksti/ympäristö: Osa-aikatyö kulttuuriohjaajana palvelutalossa. Opin: Muistisairaiden kanssa olemista, erilaisten ”ei arkisten” luovien hetkien luomista, ruotsinkieltä, vanhempien ihmisten kanssa olemista ja tekemistä, omalle epämukavuusalueelle menemistä, tapahtumien järjestämistä jne.

Konteksti/ympäristö: Teatterikoulu. Opin: Ihmisten kanssa olemista, häpeänsietokykyä, omien rajojen testaamista, omalla epämukavuusalueella olemista, englantia, uusia tekstejä, kameratyöskentelyä, uusia näyttelijäntyöllisiä tekniikoita jne.

Konteksti/ympäristö: Avoin amk/Avoin Yliopisto. Opin: Tuotannollisia taitoja, pedagogiikkaa, opettamista, ryhmätyötaitoja, oman osaamisen argumentointia, ryhmien ohjaamista, teoriaa, yleisötyötaitoja, kirjottamista.

Konteksti/ympäristö: Kansalaisfoorumin ja Taideyliopiston kirjoitusverkkokurssit. Opin: Kirjoittamaan spontaanisti erilaisia tekstejä eri tehtävänannoin, kirjoittamaan kritiikittä, opin terapeuttista kirjoittamista, saan työkaluja omiin kursseihin, saan lisää tietoa itsestäni kirjoittamisen avulla, saan tyhjättyä päätäni, saan keskittyä hetken pelkästään kirjoittamiseen  jne.

Konteksti/ympäristö: Työpajaohjaajana järjestöissä tai teattereissa. Opin: Ryhmien ohjaamisen taitoja, suunnittelua, ihmisten kanssa olemista, esitysten valmistamista, paineensietokykyä jne.

Konteksti/ympäristö: Avantouinti kaverin kanssa. Opin: En tiedä, mitä opin, mutta se on kivaa, eikä sitä tulisi ikinä tehtyä yksin.

Konteksti/ympäristö: Mahdollinen työharjoittelu/tuntityö ammattiteatterissa. Opin:  Tämä pitää miettiä keskiviikoksi!

Konteksti: Järjestötyö vapaaehtoisena. Opin: Vielä mietinnässä! Vapaaehtoistyö tuntuisi tärkeältä ja kiinnostavalta.

Niin, en tekisi ehkä mitään näistä asioista, ainakaan kovin systemaattisesti, ilman näitä konteksteja ja ympäristöjä ja muita ihmisiä, vaikka minulla olisi kaikki aika maailmassa. Siksi en halua olla kotona yrittämässä motivoida itseäni väkisin näihin juttuihin, vaan mennä paikkoihin, missä nämä asiat tapahtuvat lähes itsestään, helposti ja joistakin niistä saa jopa palkkaa. Toki aluksi kaikki voi olla todella pelottavaa ja ahdistavaakin, mutta pian ne muuttuvat rutiineiksi ja sitä myöten ammattitaidoksi. Tämän vuoksi minusta työharjoittelut, työkokeilut ja palkkatukityöt ovat aina hyvä idea, jos tarvitsee lisää uskoa omiin kykyihinsä. Aina parempi vaihtoehto on mennä mielekkääseen työharjoitteluun ja oppia uusia asioita kuin luovuttaa kokonaan tai jäädä vuosikausiksi kotiin vatvomaan.

Ihminen on sitä mitä hän tekee, ei sitä, mitä hän on suunnitellut tekevänsä. Mikäli asioista on vain lukenut, osaaminen jää filosofoinnin tasolle, eikä koskaan konkretisoidu taidoksi. Taito vaatii toistoa, toistoa ja toistoa. Pelkkä motivaatio siihen ei riitä, vaan se, että tuo tekeminen tuntuu tärkeältä ja ennen kaikkea lopulta jopa helpolta, kun sille vain järjestää oikeat puitteet.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole piiskata ketään ”jatkuvaan oppimiseen” ja suorittamiseen. Kaikesta tekemisestä ei tietenkään tarvitse koko ajan oppia jotakin. Itse olen vain siinä elämäntilanteessa, että haluaisin nyt saada tiettyjä taitoja ja janoan tietoa, mutta parin kuukauden kotona oleminen on jälleen osoittanut sen, että pelkkä itsensä piiskaaminen ei kertakaikkiaan riitä kovin pitkälle. Ja vaikka piiskaaminen välillä toimisikin, se on henkisesti todella rankkaa ja yksinäistä. Siksi haluan tehdä järjestelyjä, jotta arkeni kostuisi enemmän tekemisestä ja kohtaamisesta kuin suunnittelemisesta, haaveilemisesta ja jossittelusta. Toki niillekin pitää sitten välillä jättää aikaa, ettei uuvahda.

Sellainen päätön touhottaminen on tietenkin toinen ääripää, että sanoo liian monelle asialle kyllä. Usein liiassa touhottamisessakin on kyse vääränlaisiin rutiineihin tottumisesta. Silloin auttaa kaiken turhan karsiminen ja fokusoiminen.

Kirjoituksen inspiraationa ja lähdeteoksena toimi James Clearin teos: Pura Rutiinit atomeiksi. 

Kuvat: Joonas Kauhanen