En jaksa enää alisuoriutua mutten myöskään esittää reteää!
”Olen ajatellut mitätöimistä ja siitä seuraavaa sisäistettyä mitättömyyden kokemusta. Sitä miten naisen asema on ollut vuosisatoja eräänlainen itseään ruokkiva kehä. Kun ensin on tarpeeksi kauan vähätelty ja painettu alas, ruokittu häpeällä ja inholla, ovat naiset pikkuhiljaa luopuneet harhakuvitelmistaan ja hiljenneet. He ovat lakanneet ottamasta tilaa, lakanneet luulemasta itsestään liikoja ja tyytyneet palvelijan asemaan. Ja sitten, kun ajat ovat hieman muuttuneet, yhtäkkiä pitäisikin osata toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä, ottaa tilaa ja nauttia. Missä ovat naiset, me kyselemme. Miksi he puuttuvat pörssiyhtiöiden hallituksista, politiikan arvovaltaisimmilta paikoilta ja taidemaailman huipulta? Miksi he eivät vain osaa ottaa rennosti? Aivan kuin tuhansia vuosia pitkä historia olisi yhdessä yössä pois pyyhitty. Jos haluamme, että asiat olisivat toisella tavalla, on meidän ensin kohdeltava naisia tuhat vuotta kunnioittavasti ja katsottava sitten, onko mikään muuttunut.
Uskon, että taiteen tekeminen on tilan ottamista ja äänen käyttämistä. Taiteilijuus on subjektina toimimista. Mutta juuri taiteen parissa naiselle on perinteisesti tarjottu objektin osaa, passiivisuutta ja katseen kohteena olemista, alastomana divaanilla makoilua. Pitkät perinteet on myös sellaiselle, että naiset, jotka eivät tyydy asemaansa, vaan tekevät mitä haluavat, pyritään repimään alas. On tavallista, että tällaisia naisia nimitellään rumiksi, epäviehättäviksi, noidiksi tai hirviöiksi, ja viimeistään tällä tavalla heidät saadaan usein vaikenemaan, piiloutumaan kaukaiseen luolaan käärmehiuksineen.”
Teksti on Saara Turusen Meduusan huone -blogista. Tämä pätkä jotenkin kosketti.
Olen itse hissutellut (ammatillisesti mutta usein myös ihmissuhteissa) jossain määrin läpi elämäni. Nynnyillyt läpi nuoruuteni ja päästänyt lukuisia junia ohitseni uskaltamatta tarttua tilanteisiin. Toki joitakin rohkeita repäisyjäkin on tapahtunut. Näitä ovat olleet ylipäänsä teatterikouluihin hakeminen peloista huolimatta, omien esitysten tekeminen ja esimerkiksi tuottajan pestit, jota ovat olleet ehkä stressaavimpia kokemuksia elämässäni.
Osin tuo alisuoriutuminen voi johtua silkasta mukavuudenhalusta ja laiskuudesta, viihdyn yksin, inhoan kovia ääniä, ihmismassoja ja tavallaan jopa esilläoloa. Olen erityisherkkä ja kova stressaaja. Oppiminen on myöskin ollut minulle aina kova paikka; ”oppiminen kun on aina isku egoa kohtaan” ja minun egoni on, varsinkin lapsuudessa ollut aina aika surkea kokemaan kolhuja ja epäonnistumisia. Oppiminenhan vaatii ihan jatkuvaa epäonnistumisen sietämistä ja nolostumista.
On ollut turvallista kieltäytyä, vetäytyä ja jäädä syrjään. Osin alisuoritutuminen on johtunut sosiaalisista peloista, ujoudesta ja epäonnistumisen pelosta. Mutta kyllä samastun myös paljon tuohon, mistä Saara Turunen kirjoittaa; hissuttelen, koska niin meidän naisten odotetaan ja oletetaan tekevän. Pelkään onnistumista, kateutta, kivittämistä ja sitä, että ajatellaan, että ”Mitä tuokin keski-ikäinen tantta oikein kuvittelee itsestään?”, ”Eihän tuo nyt oikeastaan osaa mitään”, ”Miksi juuri tuo muka kokee oikeudekseen tehdä taidetta meidän muiden verorahoilla!?” Ja sitten meidän kuuluu tietenkin myös hävetä tätä pelkuruuttamme, pitää se piilossa ja esittää reteää!
Tavallaan se, että ymmärtää tuon naisiin kohdistuneen alistamisen historian, auttaa ymmärtämään myös omia valintoja. Mistä se rohkeus meihin yhtäkkiä olisi humpsahtanut, jos on koko lapsuuden ja nuoruuden nähnyt lähinnä menestyviä miestaiteilijoita? Mistä olisin saanut sen rohkeuden, kun elämässäni ei ole rohkeita naisesikuvia ollut?
Toki omalla lapsuudella, vanhempien esimerkillä, sisaruksilla ja opettajilla on myös merkitystä sille, miten itsetunto lähtee kehittymään.
Mietin, mitä pahaa tapahtuu, jos yritän, teen, kokeilen, opin, ehkä mokaan ja epäonnistun (sehän on välillä väistämätöntä). Konkreettisesti tuollaisella pelkuruuden hetkellä mulla pyörii päässä muutamien entisten opiskelukaverimiesten ja parin naisenkin ironiset ja ilkeät kommentit. Osa kommenteista ei välttämättä edes olleet oikeasti pahoja, osa kommenteista on jopa ihan oman pääni sisäisiä (!) ja jotenkin projisoitu noihin rentoihin, egoa pursuaviin teatterimiehiin tai klikkiytyneisin teatterinaisiin. Näin ääneen sanottuna tämä kuulostaa ihan naurettavalta. Pelkään siis tehdä asioita siksi, koska pelkään, mitä nämä miehet tai naiset ajattelisivat tai MITÄ ITSE KUVITTELEN HEIDÄN AJATTELEVAN. Mitä helvettiä? Miksi jonkun random-ex-opiskelukaverin sanomisilla olisi edes mitään merkitystä?
Olen aina ollut taipuvainen ajattelemaan, että kaikilla muilla on kyllä oikeus tehdä, mutta minulla ei. Kuitenkin oikeasti kyse on paljolti fokusoinnista, ei jostain mystisestä lahjakkuudesta. Kyse on siitä, että antaa itselleen oikeuden ja luvan tehdä ja keskittyä. Jos haluan keskittyä esitysten tekemiseen ja suuri osa (Mikä ihmeen suuri osa? Ketä edes kiinnostaa?) ajattelee sen olevan haihattelua, mitä sitten? Mitä järkeä on lykätä ja paeta asioita, joihin tuntee paloa? Ensin täytyy antaa itselleen lupa tehdä, vasta sitten voi mahdollisesti saada tekemiselleen myös muiden hyväksynnän.
Tässä suhteessa on muutamia julkisuuden henkilöitä, jotka toimivat inspiraationani. Yksi näistä on Paula Vesala. En edes erityisemmin pidä hänen musiikistaan ja laulutyylistään, mutta ihailen ja inspiroidun hänen tavastaan tehdä asioita. Varmasti hänkin pelkää ja kokee epävarmuutta, mutta tekee silti. Pointti siis on, että ihan tavallisella äänellä ja ulkonäöllä pääsee tekemään kiinnostavia juttuja, kun vaan menee ja tekee ja on ahkera. Kaikki me ollaan tavallisia. Jotkut ovat vain rohkeampia ja ahkerampia kuin toiset, enkä nyt kiistä, etteikö Vesala olisi myös musikaalinen, fiksu, taitava ja karismaattinen tyyppi. Lähipiirissäni on myös muutamia vahvoja ja rohkeita naisia, joita ihailen. Heiltä olen oppinut ihan viime vuosina esimerkiksi sen, että sitä voi ihan konkreettisesti määritellä itselleen, mitä ”ammattilaisuus” minulle merkitsee ja mitä taitoja se vaatii ja sitten mennä sitä kohti, eikä jäädä lillumaan ja murehtimaan, että kukaan ei huoli minua mihinkään, koska en ole ammattilainen.
En ajattele, että menestys toisi onnea. Pieniä onnenhetkiä tuo se, että ylipäänsä tekee ja kokee asioita ja se, ettei aina vaan pakene ja himmaile. Joskus himmailu on ihan ok, mutta jos se jatkuu vuosikymmeniä, niin ei se tunnu silloin omalta elämältä, ainakaan minun elämältäni.
Tuosta naisen tuhatvuotisesta alistamisesta varmasti joku muu osaa kirjoittaa paljon fiksummin kuin minä ja tämä lähti nyt vähän sivuteille tämä juttu, joten jätän yhteiskunnallisemman otteen jonnekin hamaan tulevaisuuteen. (Huomaatteko kuinka pelkuruus taas astui esiin? ”Kirjoittakoot fiksummat!”)
Tässä vielä linkki Saaran blogiin: https://medusanhuone.blogspot.com/
Pidin kovasti Saaran edellisestä esityksestä ”Tavallisuuden aave” ja terävistä huomioista siinä, uskon pitäväni myös tästä tulevasta.