Entä jos haluaa ihan vain työtä?

Mietin välillä, onko tästä ”intohimojen seuraamisesta” ja ”oman osaamisen kirkastamisesta” tullut meille jonkinlainen samanlainen pakkomielteinen vankila kuin jatkuvasta onnen tavoittelusta?

Mitä enemmän yritän keksiä, mikä juuri se ”mun oma intohimoni” on  ja että ”miten ihmeessä voisin elää sillä”, ajaudun jotenkin umpikujaan. Mitä enemmän yritän hallita oman elämäni suuntaa ja valintoja, sitä enemmän vain pakenen elämää ja lykkään valintojen tekemistä.

Eräs museointendentti totesi, että ”paras työnhakija on sellainen, jolla on laajan substanssiosaamisen  lisäksi suuri intohimo juuri tätä työtä kohtaan.”

Entä jos tarvitsee ihan vaan töitä ilman intohimoa? Entä jos vaan tarvitsen itselleni arjen ja rahaa? Entä jos oma intohimoni kohde vain kertakaikkiaan on sellaista ”taidehiippailua”, että siitä ei paraskaan palvelumuotoilija saa millään tiristettyä kenellekään elantoa?

Toteuttaakseni intohomoani tarvitsisin joko säännöllisesti apurahaa, perustuloa tai  ihan mitä tahansa ”perustoimistoduunia”,  että saan vuokrat maksettua ja ruokaa kaupasta. Tällaisia  harmittomia perusduuneja ei tunnu enää kuitenkaan nykypäivänä olevan! Jokaiseen työhön päästäkseen pitää olla ainakin kolme maisterin tutkintoa ja  ”järjetön sisäinen palo”  ja ikää mielellään maksimissaan 35 vuotta.

Aiemmin elätin itseni kahvila- ja suurtalouskeittiötöillä, jos en löytänyt muuta hommaa. Ne ovat rankasti alipalkattuja aloja ja varsinkin keittiöhommat ovat välillä silkkaa fyysistä raatamista. (Arvostan  todella kaikkia keski-iän ylittäneitä siivoojia ja tiskareita! Nuo työt ovat fyysisesti todella rankkoja ja vaatisivat vähintään tuplatun kuukausipalkan! Näillä aloilla vallitsee usein myös häikäilemätön ja räikeä, varsinkin suomen kieltä osaamattomien työntekijöiden, hyväksikäyttö.) Raataminen keittiöissä oli nuoremmalle minälleni välillä ihan mukavaa vaihtelua teatterihommista, nautin jopa siitä! Keittiöhommat olivat myös usein aika monipuolisia ja työporukka oli rempseää ja monenkirjavaa. Kahvilatyössä taas sain kehitellä kivoja reseptejä, tavata paljon erilaisia ihmisiä ja paiskia kovasti ja monipuolisesti töitä. Kumpikaan noista hommista ei ole minulle enää mahdollista. Raja alipalkatulle raatamiselle on tullut vastaan niin fyysisesti kuin henkisesti. Keittiöhommilla oli aikansa ja paikkansa. Sekin tuntuisi vähän  kohtuuttomalta, että raataisin itseni hengiltä työssä, joka oikesti sopii parhaiten fyysisesti terveelle, parikymppiselle ja vetreälle ja täysin vielä kouluttamattomalle nuorelle.

Perusduunipaikkoja ei kertakaikkiaan enää tunnu olevan. Jollen halua tehdä loppuelämääni alipalkattuja ja rankkoja ns. hanttihommia, tarvitsisi minun elättääkseni itseni nykypäivänä ryhtyä joko yrittäjäksi ja paketoida taiteeni ja osaamiseeni helposti myytävään pakettiin,  jatkokouluttautua maisteriksi ja erikoistua tai vaihtaa kokonaan alaa ts. kouluttautua esim. luokanopettajaksi tai tradenomiksi.  Nämä kaikki vaihtoehdot ovat toki jatkuvasti mietinnässä.

Välillä mietin, että taiteeni on minulle vankila. Olen vangittu köyhyyteen ja yksinäisyyteen, koska olen valinnut näin haastavan ammatin. Mutta entä jos tavassani tehdä taidetta ei sinänsä olekaan mitään väärää, ehkä se vain ei ole eikä tule olemaan se, mistä saan elantoni? Jos vankila onkin se, että yritän väkisin muuttaa intohimoni elannoksi? Entä jos minun onkin tarkoitus saada elantoni ihan muualta?  Tarkoittaako tämä, että minusta tuleekin sitten harrastelija, jos en elätäkään itseäni taiteellani vaan muilla hommilla? Katoavatko taitoni, jos kukaan ei maksa taiteestani?

En niinkään pelkää harrastelijaleimaa. Ehkä suurempi pelko on se, miten sitten raivaan tilaa ja jaksamista omien esitysten tekemiselle, jos käyn päivätöissä? Siksi olisikin hyvä, ettei päivätyö olisi ihan pelkkää raatamista ja ajanhukkaa vaan jotain sellaista, josta kuitenkin saisi rahan lisäksi edes jotakin muutakin iloa, esim. kivoja työkavereita, kielitaitoa, toimistotyötaitoja, tuotannollista osaamista tai muuta tärkeää. Vaikka uskon oikeasti itse, että taiteeni on arvokasta, tasokasta ja täydellä sydämellä tehtyä, en mielelläni kuitenkaan haluaisi kokea Vincent van Goghin kohtaloa. Mitä järkeä on elää pelkästään taiteelle, jos koko muu elämä on ihan paskaa ja tekee hulluksi?

Välillä ajattelen synkkinä hetkinä, että minulla on ainoastaan kaksi huonoa vaihtoehtoa: Joko minusta tulee rutiköyhä ja väärinymmärretty nälkätaiteilijavanhus tai sitten minusta tulee keskituloinen ja katkera intohimonsa hylännyt toimistorottavanhus.

Mutta ehkä olen ollut liian mustavalkoinen. Ehkä minun tulee luopua siitä ajatuksesta, että olisin täysipäiväisesti esitystaiteilija. Se ajattelutapa vie minut yksinäisyyteen ja köyhyyteen eikä edistä kehittymistäni ihmisenä.Tätä mustavalkoisuutta kohti kuitenkin kaikki työvalmennus, elämäntapavalmennus ja nykyajan henki työntää: ”valjasta intohimosi rahaksi”. No, jotkut onnistuvatkin siinä ihailtavasti, ehkä minäkin joskus. Siskoni sai juuri kymmenien tuhansien apurahan tietokirjan ja romaanin kirjoittamista varten. Olen onnellinen hänen puolestaan, jo oli aikakin! Ehkä minäkin joskus saan omaan esitystaiteeseeni rahallista tukea. Sitä ennen täytyy kuitenkin elättää itsensä jollakin!

En aio hylätä omaa taiteilijuuttani ja esitysten tekemistä, mutta nyt on aika käydä katsomassa vähän muutakin maailmaa.