Esitys syntyy hitaasti mutta varmasti

Aloitin eilen pitkästä aikaa treenit teatterilla. Olen vuokrannut tilat kevääksi tässä ihan kotini lähellä sijaitsevasta sopivan rosoisesta teatterista, joka on juuri passelin  kokoinen meille. Mukavaa, kun voi vain kävellä treeneihin, eikä tarvitse käyttää julkisia.

Olipa ihanaa päästä kunnolla esityksen kimppuun! Ja samaan aikaan vähän tuskallista. Esityksen valmistaminen on kuin hidasta palapelin kokoamista, yksi askel eteen, kaksi taakse, välillä kolme eteen ja sitten pitkään paikoillaan junnaamista. Silti oivalluksiakin tuli! Niitä tulee aina välillä kaiken kokeilemisen ja testailun lomassa. Tärkeintä on, että puuhastelee jotakin, elää esityksen maailmaa, aloittaa jostakin: tekstistä, liikkeestä, musiikista, yksityiskohdasta, tunteesta. Se ei aina välttämättä johda mihinkään, mutta todennäköisempää on, että liikahduksia tapahtuu kun puuhaa jotakin kuin että vain istuu ja ajattelee.

Jännintä ja haastavinta ohjaamisessa (ja ehkä kaikessa taiteen tekemisessä) on oikeastaan se, että ilman yksityiskohtia ei ole kokonaisuutta, mutta ilman kokonaisuutta ei voi olla yksityiskohtia, koska kaikki liittyy kaikkeen. Jostakin on kuitenkin lähdettävä tekemään, ihan konkreettisesti. Jonain hetkenä se on jokin yksittäinen hetki, liike, tunnelma, jonain hetkenä se on suurien kaarien maalaamista. Pelkkä visio ei riitä, pitää olla jokin tapa, miten treenata, ihan konkreettisesti, miten käyttää annettu aika. Muuten esitys jää lillumaan idean tasolle. Täytyy osata tarttua johonkin ja luottaa, että prosessi kantaa.

Ahdistavinta tässä projektissa ei oikeastaan ole tämä korona ja esityksen siirtyminen vuodella, vaan oma kyvyttömyys liikkua ja treenata. Onneksi mulla on vastanäyttelijä, joka jaksaa riehua. Mutta kyllä sitä vaan on aika kädetön, kun ei pysty yhtään tanssimaan, hengästymään eikä edes nostelemaan jalkaa ja kättä, saati lavasteita ilman, että kuume nousee illalla. No, näillä mennään toistaiseksi. Ehkä vielä joskus paranen. En ole koskaan aiemmin elämässäni ollut näin kömpelö, kankea, lihakseton voimaton ja heikko. Mitä on esiintyjä, jolta puuttuu lähes täysin yhteys fysiikkaansa? No puhua sentään pystyn. Kävelläkin voin ja käsiä voin liikutella, jos se on sellaista kevyttä, eikä rasita.

Nyt olen onneksi vihdoin pääsemässä tutkimuksiin kahdelle eri poliklinikalle. Johan tässä on kaksi vuotta odoteltukin.

Tällä hetkellä esitys ja teatterin tekeminen on mulle suurin henkireikä elämässä. Ei edes  ihan hirveästi eilen harmittanut, ettei vastanäyttelijä pääsekään tässä kuussa vielä treenaamaan mun kanssa, vaikka aluksi olin aika pettynyt. Sain hyvin aikani kulumaan teatterilla suunnitellessa, fiilistellesssä keräämääni musiikkia, valoja ja kertaillessa tekstejä. Toki yhdessä treenaaminen on sitten taas ihan eri tavalla antoisaa ja hauskaa.

Ehkäpä tänä keväänä uskaltaudun hakemaan ohjaajan hommia muistakin teattereista, lähettelemään ohjaussuunnitelmia syksyksi ja ensi kevääksi eri teattereille. Voi, kun ensi syksynä oltaisiin jo päästy tästä koronasta!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *