Hajoo pää!
Aion nyt vähän kieli poskessa purkaa angstiani tänne joulusta ja kaikesta huolimatta. Heräsin tänään jotenkin tosi kiukkuisena ja levottomana ja ajattelin, että ehkä ärsyttävien asioiden kirjaaminen toisi jotain helpotusta ja tolkkua tähän mielentilaan. Ja toihan se. Tässäpä siis tämä purkaus. Oksennan sen nyt tähän, olkaa hyvät:
Hajoo pää siihen, kun ei voi nähdä ihmisiä! Joulukuu piti olla täynnä esitystreenejä ja koulussakin olisi alettu valmistella kevään isompaa proggista. Marras-joulukuussa olisi ollut tupareita, pikkujouluja, karonkka, ensi-iltabileitä jne. Kaikki peruttiin ja opiskelujen sijaan olen ollut kolme kuukautta lähes pelkästään kotona. Jotkut ihmiset kuitenkin näkevät toisiaan näinäkin aikoina ja kokoontuvat isoilla porukoilla ja sekin ärsyttää! Olen minäkin tavannut yksittäisiä ihmisiä silloin tällöin ja joutunut liikkumaan julkisilla. Paljon kertoo kuitenkin tästä erakoitumisesta se, että menetän yöuneni jonkun verkkovalmennuksen tai verkkokurssin takia, kun olen ihan täpinöissäni siitä, että siellä joudun ehkä puhumaan ihmisten kuullen ja näyttämään naamani videolla. Mulla on ollut jotenkin tosi sosiaalinen olo parin viikon ajan ja on tehnyt mieli ottaa yhteyttä ties kehen. Usein nautin yksin olemisesta, mutta nyt on turhauttanut varsinkin iltaisin ihan hemmetisti, että elämä on niin ankeata, pientä ja eristäytynyttä. Onneksi avomiehen kanssa on edelleen mukavaa ja leppoista.
Hajoo pää siihen, kun en jaksa siivota ja kaikki paikat tursuaa tavaraa! Ei ole oikein mitään syytä ja motivaatiota siivota. Näköjään ei riitä syyksi se, että on sotkuista. Kaikki paikat tursuavat vaatteita ja jotain pikkusälää. Ketään ei ole käynyt kylässä aikoihin, eikä avomies välitä sotkusta. Päätettiin kuitenkin, että tehdään yhdessä joulusiivous ensi viikolla, ehkä aloitan jo tänään. Olen yrittänyt pikkuhiljaa karsia vaatteita ja heittää 24-25-tuumaisia farkkuja ja 2008 vuodelta olevia xs-kokoa olevia paitoja kirpputorille. En edes tarvitse nykyisin mitään muita kuin yövaatteita ja kotiverkkareita. Olen käyttänyt viimeksi ”oikeita vaatteita” varmaan puolitoista vuotta sitten, kun olin toimistotöissä. Sen jälkeen olen käyttänyt lähinnä verkkareita ja roolivaatteita, satunnaisia työhaastatteluita lukuunottamatta. Oikeastaan tekisi mieli tehdä jotain radikaalia ja muuttaa yksiöön ja karsia kaikki turha tavara ja vaate elämästä. Olin paljon siistimpi silloin, kun asuin yksin. Mutta ei ole varaa asua yksin ja sitä paitsi onhan se nyt kuitenkin hauskempaa viettää erakkoelämää kahdestaan. On myös varmaankin illuusiota ajatella, että syy sotkuisuuteen olisi miehessä, kyllä se olen ihan minä itse, joka niitä vaatteita lattioille ripottelen. Toki sairaus estää myös rehkimisen. Jos on monta viikkoa kuumeessa, niin imurointi ei ole hirveän järkevää ja hengästyn jo siitä, kun laitan töpselin seinään.
Hajoo pää, kun joulukin on peruttu. Sukulaisten ts. perheen tapaaminen on nyt hyvin arveluttavaa ja miehen perhe ei uskalla nähdä meitä, koska pelkäävät koronaa. Vietämme siis joulun(kin) kahdestaan. En myöskään tiedä, uskallanko lähteä Pohjanmaalle tapaamaan vanhempiani. Olisi kamalaa, jos veisin heille koronan. No joo, oikeastaan olen fiilistellyt joulua jo koko joulukuun, joten ehkä ne parhaimmat joulutunnelmat menivät jo. Nyt oikeastaan on ajatus jo aika tiiviisti tammikuussa ja keväässä ja siinä, ettei menisi enää samalla tavalla kevät kotona istuen kuin se meni 2019 (sairastaessa kaksi influenssaa ) ja 2020 (pandemia). On pakko saada jotkut raamit tähän elämään, kun esityksiä ei nyt vain voi/kannata tehdä.
Hajoo pää kun ei voi liikkua. Olen tästä asiasta nyt jo valittanut niin monessa kirjoituksessani, että en jaksaisi enää, mutta auttaisihan se nyt aika paljon näinä aikoina, jos pääsisi edes juoksulenkille tai voisi kunnolla tehdä vaikka jotain kotijumppaa! Tänään ehkä aion hieman tehdä jotain mummojoogaa, vaikka ainahan siitä pienestäkin liikunnasta nousee lievä kuume.
Hajoo pää, kun ei tiedä paraneeko kroppa koskaan ja meneekö pandemia koskaan ohi. Ei lisättävää.
Hajoo pää, kun ei pääse aloittamaan esitystreenejä eikä esitystä saa ikinä ensi-iltaan. Olisi hirveä hinku päästä jo tekemään esitys valmiiksi tai ainakin aloittaa treenit. Pandemian takia emme ole uskaltaneet aloittaa treenejä ja toisaaalta, kuka edes tulee katsomaan esityksiä näinä aikoina? Olen kyllä ideoinut esitystä, dramatisoinut sen uusiksi ja tehnyt pari uutta pientä koreografiaa, mutta treenaamiseen ei ole motivaatiota (varsinkaan yksin), kun ei ole tietoa, onko ensi-ilta vuoden päästä vaiko koskaan. En myöskään saanut taaskaan mistään apurahaa, joten mulla ei edes ole nyt varaa esityksen treenauttamiseen!
Hajoo pää, kun en saa tolkkua ura-asioistani! Joka toinen päivä on sellainen olo, että nyt saa riittää, että on pakko nyt hankkia joku järkevä koulutus/työharjoittelupaikka, että saisin ns. aikuisten töitä ja kunnon palkkaa. Joka toinen hetki on sitten sellainen olo, että nyt alan panostaa niin täysillä kuin vain voin tähän omaan taiteilijuuteeni ja unohdan kaiken muun, keskityn ja fokusoin, että pakkohan se on joskus alkaa tuottaa tulosta! Leikkasin pienen pätkän syyskuun esitysversiostamme yhdestä tekemästäni tanssikoreosta ja laitoin sen facebookiin. Siihen tuli pari ihastelevaa kommenttia ja tietenkin ne tulivat juuri sillä hetkellä, kun olin jo melkein luovuttanut ja hakenut sihteeriopistoon. Sitten tällaiset ”sulla on kyllä sekä visioita, että taitoa toteuttaa ne” ja ”sä oot kyllä hemmetin lahjakas, täällä tippa linssissä katson tätä” -kommentit saavat mut sittenkin miettimään, että niin, mitä helvettiä, ensin panostan johonkin asiaan 10-15 vuotta ja sitten heitän sen kaiken kankkulan kaivoon? Ääh. Miten mä oon vaan edelleen niin pihalla tämän asian kanssa!? On pakko järjestää kevääksi jokin kompromissiratkaisu: kolmasosa järkeviä töitä (homma hoidossa), että saa edes vähän rahaa, kolmasosa jotain järkeviä opintoja tai työharjoittelua (homma alullaan), joka vie kohti ”järkeviä töitä” ja kolmasosa kaikkea järjetöntä eli taiteen tekemistä, näyttelijäopintoja ja muuta hörhöilyä. Olisiko se nyt ratkaisu keväälle 2021? ….Vai ehkä sittenkin 110 % yhteen asiaan?
Hajoo pää siihen, että olen jo niin vanha ja tehnyt ja saavuttanut elämässäni (omasta mielestäni) niin vähän. Ja että kaikki junat menivät jo. Tai siltä tuntuu. Tai järkikin sen jo saanoo. Vertaan itseäni johonkin Mikko Leppilampeen tai Paula Vesalaan, jotka ovat touhunneet ja touhuavat niin hemmetisti kaikkea ja ovat samaa ikäluokkaa. Iän takia ei kyllä kannattaisi heittää hanskoja tiskiin vaan ennemminkin viisastua aiemmista virheistään. On vaan pakko uskoa ja jatkaa sellaisten asioiden tekemistä, mihin vielä tässä terveydentilassa pystyy ja toivoa paranemista. Tiedän kyllä, että kun pääsen taas uppoutumaan omien projektien pariin, ahdistus ja kateus häviävät.
No joo. Tavallaan on nyt kuitenkin ihan toiveikaskin olo. Edelleenkin iloa tuovat: hyasintit, kynttilät, leipominen, kylmässä vedessä uiminen kaverin kanssa ja kävelylenkit, glögi, itse tehty kirsikkalikööri, esityksen suunnitteleminen, tanssivideoiden kuvaaminen ja leikkaaminen, joululaulut ja askarteleminen. Ja onhan tavallaan hauskakin tunne välillä se, että kaikki on vielä auki ja mitä tahansa kivaa voi vielä sittenkin tapahtua. Että jokin hyvä odottaa ihan nurkan takana.