Helmikuun juttuja

En  ole pitkään aikaan kirjotellut mitään suosituksia, jos koskaan? Mutta nyt on tullut vastaan hyviä juttuja, niin ajattelin vähän kirjoittaa niistä.

Agnes Obel on nero. Tanskalainen laulaja-lauluntekijä tekee mielettömiä biisejä, missä soi kauniisti yhteen sello, piano ja laulustemmat. Suosikkilevyni Obelin tuotannosta on Aventine ja sieltä biisit Fuel to Fire ja The Curse mutta toisaalta suosikkibiisi on ehkä sittenkin Familiar, joka löytyy levyltä Citizen of Glass. Ihan pahimmissa synkkyyden syövereissä ei ehkä kannata näitä kuunnella, ellei halua vielä oikein syventää omaa olotilaansa. Näillä saa tosiaan lietsottua itsensä melankolian syövereihin, joten eivät välttämättä toimi sellaisena viihde-eskapismina, kuten jokin kevyempi musiikki. Toisaalta joskus sitä voi kaivata juuri jotain tällaista, mystistä, kaunista, harmonista ja vähän outoa ja synkkää. Sello koskettaa tietty itseäni erityisesti, koska olen soittanut sitä nelivuotiaasta saakka itsekin. Nyt en sairauden vuoksi enää pysty, ei ole voimia, ja se lisää tietysti yhden surullisuuden tason lisää näiden kuuntelemiseen. On outoa, etten ole aiemmin kuullut koko artistista. Jostain syystä Familiar-biisi oli kuitenkin etäisesti tuttu, joten ehkä sitä on soitettu jollain tanssitunnilla tms. Kuuntelin Spotifysta London Grammaria ja sitten alkoikin soida tämä Obel. Jotain samaa musiikissa on kuin London Grammarissakin mutta musiikki on kyllä muutamaa astetta synkempää. Minulla meni monta vuotta, kun en oikeastaan kuunnellut musiikkia ollenkaan. Sittemmin aloin kuunnella 1500-luvun laulumusiikkia rentoutumiseen ja viime keväänä löysin uudelleen kasarislovarit lapsuusajoilta. Nyt olen valmistamassa uutta esitystä ja on taas tullut kuunneltua aktiivisemmin itselle uutta musiikkia. Musiikki on ehkä suurin innoittajani esityksiä tehdessä elokuvien lisäksi.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto. Kävin äidin luona tässä ”hiihtolomalla” ja sain häneltä vuoden 2021 Finlandiapalkitun kirjan Taivaallinen vastaanotto. Äiti oli ostanut kirjan alennuksella itselleen, eikä ollut tykännyt kirjasta, koska se oli liian ”lyhyissä pätkissä kirjoitettu”. Hän keksi suositella kirjaa minulle, koska kirjoitan nyt omaa näytelmää tästä sairaudesta ja Viikilän kirja ”kertoo” sydänsairaudesta. Kertoo-sana lainausmerkeissä, koska oikeastaan kirja ei varsinaisesti ”kerro” mistään tietystä asiasta. Olen viimeaikoina jaksanut lukea todella huonosti paperikirjoja ja kuunnellut sairasoloaikanani lähinnä äänikirjoja sängyssä maaten. Tämä kirja oli kuitenkin poikkeus. Kirja on kirjoitettu tosiaan niin lyhyissä pätkissä, että sitä on jotenkin tällaisilla väsyneillä aivoillakin mahdollista jaksaa lukea. Lisäksi, mikä ilahduttavinta, kirjassa ei ole tarinaa tai juonta. Mua ei hirveästi kiinnosta tarinat. Jotenkin ärsyttää, kun näyttelijät, ohjaajat ja kirjailijat jatkuvasti toitottavat sitä, kuinka ”taiteilijan tehtävä on kertoa tarinoita.” Miten niin on? Onko säveltäjän tarkoitus kertoa tarinoita tai onko kuvataiteilijan kerrottava teoksellaan jokin tarina? Pahimpia on sellaiset kliseiset tanssikoreografiat, joihin yritetään saada ”suurta tunnetta” ja patetiaa jollain väkinäisellä tarinalla. On virkistävää lukea kirjaa, jossa on paljon hienoja ajatuksia, totuuksia ja oivalluksia mutta ei mitään väkinäistä juonta tai tarinaa. Kirja jopa välillä hienosti ironisoi tarinaa, jota sairastuneista kerrotaan. Tätä on mulla ollut tarkoitus omassakin esityksessäni tuoda esiin: Miten mediassa painottunut väkinäinen tarinallisuus voi olla vahingollista kroonisesti sairaille. Oletetaan, että sairaus on aina ensinnäkin oma vika ja  sairaudesta voi päästä eroon ”taistelemalla” ja ajattelemalla positiivisesti. ”Sairastuin, mutta oikeastaan se pelasti elämäni, olen pystynyt sen jälkeen keskittymään itselleni tärkeisiin asioihin ja minusta tuli parempi ihminen. Perustin yrityksen ja elän nyt itseni näköistä elämää”. No, hienoa että sinä paranit, mutta harva paranee. Missä ne ”tarinat” ovat, että kaikki menee sairastuttua vain enemmän päin helvettiä?  Koska harvemmin ihanasti kuitenkaan sairastuttua käy, koska sitten kun se sairaus tulee, niin ensinnäkin haaveiden toteuttaminen on jo myöhäistä ja toisekseen, kukaan ei jaksa olla sairaana sen parempi ihminen kuin ennenkään. Joissain kohdissa joku Viikilän kirjan lukuisista hahmoista tosin toteaa, että ei olisi halunnutkaan enää jatkaa elämäänsä sellaisenaan ja sairaus pelasti uupumukselta. Eli ei kirja kuitenkaan ole mitään itsesäälissä rypemistä (kuten esim. tämä mun blogini, heh.) Aina kirjasta ei voi päätellä, mikä on ns. totta ja mikä ironiaa, koska puhuvia päitä on kirjassa vähintäänkin 20 ja kaikilla on oma näkökulmansa asioihin. Googlasin, että kirjailija on dramaturgi. Ilmankos kirjan jonkinlainen ”vuoropuhelumuotoisuus”ja fragmentaarisuus iski minuun. Usein olen pitänyt kirjoista, jotka on kirjoittanut joku teatterialan ammattilainen. Kai meitä, ainakin joitakin meistä, teatterinörttejä yhdistää jokin samanlainen fragmentaarinen ajattelutapa, sirpaleisten havaintojen tekeminen maailmasta, ja lukijalle/katsojalle jää sitten tulkinnanvapaus muodostaa aihioista ja ajatuksista se oma tarinansa, jos huvittaa.

Toinen tällainen ”teatterinomaista kieltä” kirjoittava kirjailija on Eeva Turunen. Hänen ensimmäinen kirjallinen teoksensa olikin monologi Muutama sana Ullasta, jota pyörittelin pitkään käsissäni aikomuksenani tehdä siitä esitys. Monologi oli kuitenkin vähän liian humoristinen omaan makuuni, siis esityksenä, tekstinä se oli hulvaton. Kaipasin tuolloin jotain hieman synkempää tekstiä ja yhteisöllisempää tekemistä, joten silloin Malenkiteatterin ohjelmistoon valikoitui Ullan sijaan Harold Pinterin Vähän niin kuin Alaskassa, jossa on kolme näyttelijää. Nyt olen aloitellut lukemaan Turusen uusinta Sivistynyt ja miellyttävä ihminen. Sain sen siskolta lokakuussa synttärilahjaksi, mutta kuten sanoin, lukeminen on mulle todella raskasta nykyisin. Nyt kuitenkin sain tosiaan aloitettua ja vaikuttaa kyllä todella mainiolta, kuten muutkin Turusen tekstit. Toisaalta vaikka teksti on hervottoman hauskaa, se ei ole ihan helppoa, varsinkin kun suuressa roolissa ovat arkkitehtuuriset jutut, jotka eivät sinällään kiinnosta minua paljoakaan. Toisaalta kirjan pääaihe, isoisän kuolema sitten taas kiinnostaa ja koskettaa. Oma isäni kuoli viime lokakuussa ja luulisin, että oma isäni on melkolailla samaa ikäluokkaa kuin Turusen isoisä. Luonteessakin on samaa pikkutarkkuutta. Isoisän ja tytön/naisen välit ovat kuitenkin hyvin erilaiset kuin isän ja tyttären, joten kirja ei siinä mielessä tule ihan liian lähelle, vaikka koskettaakin. Olisipa muuten kiva lukea nämä Turusen kirjat äänikirjoiksi. Olisikohan musta siihen enää…

Hiihdot. Olen katsonut hiihtoja viimeksi asuessani Turussa vuonna 2001. Tuolloinhan oli se Lahden dopingskandaali ja moni suomalainen hiihtäjä lopetti silloin tai ainakin piti taukoa. Vai oliko niin, että oma kiinnostukseni vain lopahti siihen, en tiedä. Toisaalta musta tuli aikuinen silloin, että ehkä hiihtojen katsominen kuului jotenkin lapsuuteen ja nuoruuteen. Hiihdin itse todella paljon lapsena ja teininäkin vielä. Haaveilin jossain vaiheessa ihan tosissani hiihtäjän urasta ja olisin voinut pärjätäkin, mutta sitten tuli teatteri ja vei mukanaan. Nyt olin tosiaan äidin luona Pohjanmaalla ja äiti sattui katsomaan jotain sprinttikisoja ja ajattelin katsoa seuraksi. No, niihinhän jäin sitten koukkuun! En olisi uskonut, että musta tulee enää urheilun katsojaa, varsinkin, kun olen niin katkera, kun en itse enää voi sairauden takia ehkä koskaan enää hiihtää. Mutta olipa jotenkin virkistävää aivot narikkaan puuhaa katsoa pitkästä aikaa urheilua. Ehkä hiihtoja voi tosiaan katsoa n. 20 vuoden välein. Sitä paitsi mikäs siinä nuoria, kauniita ihmisiä katsoessa. Miten en lapsena ikinä tajunnut, kuinka nuoria noi hiihtäjät on! Heh.

Nyt onkin sitten jo melkein maaliskuu. Tämä kuukausi menee opetustöissä, näytelmää kirjoittaessa ja levätessä. Ihan kiva, kun valo lisääntyy. Se tarkoittaa mulla pidempiä yöunia ja hieman pirteämpää mieltä.