Hissuttelun loppu

Tässä on tapahtunut monenmoista. On tuntunut hankalalta istua alas ja kirjoittaa. Ajatus harhailee.

Ehkä ihan hyvä näin, on ollut aika palata elävien kirjoihin pitkän hissuttelun jälkeen. Ja miten mahtavalta se tuntuukaan! Tällaistakin elämä voi olla!

Suoraan sanottuna olen vihdoin lähtenyt jahtaamaan unelmiani oikein toden teolla. Olen lähtenyt sitä kohti, mikä tuntuu perhosina vatsanpohjassa ja haastaa hyvällä tavalla eteenpäin.

Sain myös opiskelupaikan!

On ollut todella kuumottavat pari viikkoa. Tässä on ollut työhaastattelua, kouluhaastattelua, kahdet pienet kuvaukset ja esittelyvideoiden tekemistä ja lähettelemistä. Se, mikä on yllättänyt on, että pyörät lähtivät pyörimään näinkin helposti. Että ylipäänsä asioita on alkanut tapahtua! Tai sitten ei edes ollut niin paljosta kiinni, että voisin oikeasti olla tyytyväinen elämääni.

Tyytyväisyyteen ja iloon ei oikeastaan tarvittu muuta kuin oman itsen haastamista todelliselle epämukavuusalueelle ja sellaisten asioiden kokeilemista, jotka vielä vuosi sitten tuntuivat jopa ajatustasolla ihan mahdottomilta. Oman itsen ylittäminen ja tunne siitä, että vihdoinkin uskallan ja selviydyn, riittää. Toistaiseksi.

Ja tokihan on sitten tarvittu hieman luottamusta kykyihini  myös muutamalta muulta ihmiseltä.

On ollut pakko elää pari viikkoa kuin kuumilla kivillä. Sydän on hakannut välillä tuhatta ja sataa ja välillä on ollut sellainen olo, etten selviä tästä. Ylipäänsä jo ihmisten ilmoilla oleminen olisi ollut tarpeeksi jännää. Nyt tiedän myös sen, että tähän tätä ei voi jättää. Ei ole paluuta. On pakko jatkaa tätä itsensä haastamista, jännittämistä ja mennä eteenpäin, koska takaisin sinne mistä tulin, en halua.

Mutta tänään lepään hetken ja syön nimpparikakkua.

Huomenna täytyy tehdä tärkeitä päätöksiä opintojen suhteen ja selviää myös, sainko työpaikan.

Näen aina välillä painajaisia siitä, kuinka onnistun jälleen pilaamaan kaiken yhdessä hetkessä. Kuinka mikään ei taaskaan onnistu. Täytyisi kuitenkin muistaa, että ajatukset ovat ajatuksia, unet ovat unia. Niihin ei saisi liikaa uskoa. Aivot haluavat, että jätän kaiken sikseen, ne haluavat samaan vanhaan tuttuun ja turvalliseen, siksi ne asettavat kapuloita rattaisiin. Niin kauan kun en ala toimia sabotoivien ajatusten mukaan, kaikki pitäisi olla ihan hyvin. Tässä ei kuitenkaan olla tekemisissä elämän ja kuoleman kanssa, ei ole kyse aivokirurgiasta, kukaan ei kuole, jos mokaan. Ainoastaan on kyse siitä, etten itse kuole pystyyn.

Ehkä mulla on ensi viikolla jotain syvällisempää ja jäsennellympää sanottavaa!  Kivaa alkavaa viikkoa kaikille!