Hybris on ohi
No niin. Paluu takaisin maan pinnalle. En ilmeisesti sitten saanut töitä. Mitään ei ole kuulunut haastattelun jälkeen lähes viikkoon, joten olettaa voi, että ovat valinneet jonkun muun. Aiemmin, kun olen ollut työhaastatteluissa, ovat aina ilmoittaneet päätöksestä, vaikka vastaus olisikin negatiivinen. Onko nykyisin tapana, ettei ilmoiteta mitään?
No, se siitä. Kyllähän se vähän masentaa, kun ehdin jo ajatella, että olisin sittenkin vielä ”ihan kelpoa tavaraa työmarkkinoilla”. Että kelpaan, pystyn ja voin. Olisi tehnyt tosi hyvää mulle tehdä välillä ihan ”normitöitä”. Vai olisiko? En tiedä. Olisin tietenkin ilahtunut työpaikasta, vaikka ehdinkin jo miettiä kaikkia mahdollisia uhkakuviakin liittyen kokopäiväiseen, hektiseen ja nopeatahtiseen työhön.
Kun työpaikasta ei ole kuulunut, olen pähkännyt tänään sen välillä, alanko työstää esitystä nyt ensi-iltaan vai ottaisinko sittenkin vastaan saamani opiskelupaikan. Olin ajatellut, että jos saan kokopäivätyön, keskityn nyt vain siihen, etten uuvu, mutta nyt olisikin sitten aikaa opinnoille. Kutkuttaisi kyllä. Olisi myös mahtavaa saada esitys vihdoin pois jaloista, mutta se olisi varmastikin aika tappiollinen projekti tämän koronan takia. Tänään tuli esityksen kanssa sellainen olo, että nyt tai ei koskaan ja olin jo ihan innoissani taas varailemassa treenitiloja! Sitten laskeskelin esitykseen liittyviä menoja ja mahdollisia tuloja ja alkoi ahdistaa. Sekä opinnot, että esityksen valmistaminen maksavat, eikä molempiin ole nyt varaa.
Ääh. Olisinpa nyt vain saanut sen työn. Täytyy nyt pari päivää keräillä itseään ja jatkaa sitten taas työnhakua. Juuri nyt ei voisi vähempää kiinnostaa. Olikin jo kuvausten, työhaastattelun ja opiskelupaikan saamisen takia pari viikkoa sellainen olo, että kyllä tämä tästä. Tottakai olen saanut jo monta hylsyä tässä kuukausien mittaan erinäisistä työpaikoista, mutta tämä olisi tuntunut ihan realistiselta ja kivalta hommalta. Ja kun pääsin haastatteluunkin. No, ehkä se työ ei ollut mua varten.
Olen jutellut jo kaksi kertaa ammatinvalintapsykologin kanssa puhelimessa. Ongelma siis on, että osaan ja teen monenlaista mutten saa mistään palkkaa. Ammatinvalintatestin mukaan musta pitäisi tulla kirkkomuusikko! Heh. Se voisikin kyllä olla hauskaa. Osaan tosin soittaa ainoastaan selloa ja suutani ja vähän viulua ja klarinettia. Ehkä voisin olla sellainen kirkon kummitus, joka soittelee päivät pitkät selloa jossain kirkon uumenissa. Rakastan kirkkokonsertteja, varsinkin joulukonsertteja ja kuoromusiikkia. Siinä on jotain todella rauhoittavaa. Mua ei tosin ole ikinä edes kastettu, enkä ole aikuisenakaan uskovaiseksi ruvennut, mutta kirkot on hienoja. Muusikon haaveet tosin jäivät jo parikymppisenä, kun sain festareilla kuulovaurion ja hyperakusian. Siihen loppuivat yhtyeissä ja kuoroissa laulaminen ja sellotuntien ottaminen. Muut ammatinvalintatestissä tulleet ammatit eivät sen sijaan yllättäneet: ohjaaja, näyttelijä, taidepedagogi, dramaturgi, kulttuurisihteeri, elokuvaleikkaaja.
Tavallaan on ollut ihanaa nyt, kun pulssi on taas tasaantunut kaiken kuumottavan jälkeen, mitä tässä on tapahtunut. Juuri nyt ei tarvitse jännittää kuvauksia, haastatteluja eikä väsätä self tapeja. Olen nautiskellut hitaista kävelyretkistä lumisessa maisemassa, fiilistellyt lunta ja aurinkoa. Olen nukkunut pitkään ja juonut tuntikauplla aamukahvia, kirjoitellut aamusivuja ja katsonut Neiti Marple -elokuvia. Mutta kyllähän sen tietää, ettei näin voi ikuisuuksia jatkaa. Mulla oli nyt jo niin hyvä draivi päällä, etten halua vajota takaisin tuonne passiivisuuden höhhöön. Varsinkin, jos siihen passiivisuuteen liittyy hiemankin epätoivoa, katkeruutta ja apatiaa. Lepo on ollut paikallaan, mutta jos se jatkuu viikko tolkulla, saatika kuukausia, se alkaa ahdistaa ja passivoi. Onkin ollut ihana huomata, kuinka itsensä haastaminen on palauttanut ilon nauttia pienistä asioista, tulppaaneista, lumesta, aamukahvista ja rauhallisista kävelyretkistä. Mutta tiedän myös, että ilman vaihtelua ja arkea noihin asioihin helposti turtuu ja kaiken merkitys katoaa. Vaihtelu ja ”kauhun” ja rauhan tasapaino on se juttu.