Inspiroivia, mukavia ja pohdituttavia asioita tällä hetkellä

On tämä ollut erikoinen syksy ja talvi, mutta piristäviäkin asioita on alkanut tapahtua, varsinkin kun on vähän itse alkanut pistää pökköä pesään. Tässäpä joitakin asioita, jotka tällä hetkellä ilahduttavat.

Kuvina on pari väsynyttä selfietä eiliseltä, sekä aamukahvihetkinäkymä kukkineen.

Työhaastattelu. On vihdoin yksi työhaastattelu tiedossa ensi viikolla! Olin jo ennen joulua saanutkin yhden osa-aikaisen työn (soppareita ei ehditty vielä kirjoittaa). Piti aloittaa työparin kanssa ja jakaa työn osuus ja palkka puoliksi, mutta viikkoa ennen kuin työt oli määrä aloittaa, minulle kerrottiinkin, että toinen haluaakin koko osuuden ja työ meni hänelle. Hyvin omituinen juttu, varsinkin, kun olin itse tässä se joustava osapuoli. Koin, että päätös oli vähän epäreilu. Toisaalta työtä olisi ollut niin vähän ja palkka niin huono, ettei sillä olisi kuitenkaan elänyt ja se olisi hankaloittanut muiden töiden saantia. En siis jäänyt suremaan kovin pitkäksi aikaa, vaikka olisinkin mielelläni tehnyt kulttuuri- ja viriketyötä vanhusten parissa. Ehkä voisin periaatteessa tehdä tuollaista työtä jossain vaiheessa ihan vapaaehtoistyönäkin. Silloin saisin itse säädellä tuntimäärät ja kartuttaa osaamista kaikessa rauhassa.

Olen nyt sitten etsiskellyt lähinnä kokopäivätöitä ja harjoittelupaikkoja enemmän omalta alalta. Harjoittelijoille ei ole ollut koronan vuoksi tarvetta toistaiseksi missään kulttuurilaitoksessa, mutta nyt on tiedossa haastattelu ihan ”oikeaan” ja kokopäiväiseen määräaikaiseen hommaan. Olen räiskinyt hakemuksia sen verran paljon, että luultavasti jotain on tiedossa joka tapauksessa, kunhan nyt tuo koronatilanne hellittäisi. Mutta oli tosi piristävää saada kutsu ihan oman alan työhaastatteluun! Antoi potkua muuhunkin elämään.

Pienet kuvaukset. Olin eilen yhden tv-sarjan kuvauksissa. Jee! Kutsu tuli vasta edellisenä iltana, enkä ollut ehtinyt valmistautua henkisesti tilanteeseen yhtään. Ehkä ihan hyvä niin, en edes oikein kunnolla ehtinyt alkaa jännittää. Kyse oli ihan pikkuroolista, mutta olen sen verran kokematon kameran edessä, että kyllä se yöunet vei. Olinkin sitten kuvauksissa niin totaalisen koomassa, että varmaan vaikutin siltä, kuin olisin ollut jossain aineissa. Toisaalta väsymyskin vei sitten hyvän terän liialta jännitykseltä. On myös ”se aika kuukaudesta”, että aivot ei toimi ollenkaan, puhumattakaan koordinaatiosta. Luojan kiitos pyörrytys ja kouristelu alkoivat vasta tänään.

Noh. Viimeyönä sitten mietin, että miksi ihmeessä oikein menin sinne töröttämään, kadutti koko homma. Nyt ei enää kaduta! Kaduttaisi paljon enemmän, jos en olisi mennyt, vaikka pyydettiin! Mikäli näytän turpealta ja vähä-älyiseltä harrastajalta, sitten näytän. Jostakin se harjoittelu pitää aloittaa!  Tietenkin olin vieläpä kauhonut juuri ennen tuota edellispäiväistä puhelua puolikkaan kalakeittokattilallisen ja olo oli aika turvonnut. Mutta jotenkin olen päässyt yli tuosta oman ulkonäön turhasta dissaamisesta ja murehtimisesta, kokemus on tärkeämpi kuin häpeän pakoilu. Nyt olen kokemusta rikkaampi ja kunhan tästä taas tokenen, voisin yrittää saada noita pikkurooleja lisää. Aina tulee lopulta hyvä fiilis, kun kokeilee jotakin uutta!

Työnohjauspsykologi.  Sovittiin aika työnohjaajan kanssa maanantaille. Tuntuu, että voisi olla ihan hedelmällistä ja piristävää saada vähän pähkäillä jonkun kanssa näitä ura-asioita. Tällä hetkellä kyllä tiedän jo aika hyvin, mitä mun juuri nyt kannattaisi tehdä. Töitä. Mitä tahansa töitä, jossa tapaa ihmisiä, josta saa rahaa ja merkitystä ja haastetta elämään (mitä nyt korona-aikana sitten voi tehdä). Mutta ehkä olisi hyvä miettiä, mitä haluan kahden tai viiden vuoden päästä tehdä, sinne voisi asettaa työlle jo jotain muitakin vaatimuksia, että onko se yrittäjyyttä, taiteilijuutta, tiedottamista, toimittajuutta, esiintyjyyttä, ohjaamista jne. No näistä olen kirjoittanut täällä jo vaikka kuinka. Nyt olen pääosin hakenut toimistohommia liittyen tiedottamiseen ja tuottamiseen, haluan pitää vähän taukoa omien esitysten tekemisestä.

En sittenkään hakenut sinne TeaKin ohjaajalinjalle. Joku siinä tökkii. Ehkä sittenkin haluan oppia ohjaamista lisää mieluummin työn kautta, kuin opiskelemalla viisi vuotta ensin kandiksi ja sitten maisteriksi. Haluaisin panostaa nyt enemmän näyttelemiseen ja oppia ohjaamisestakin sitä kautta. Veri vetää katsomon sijasta lavalle, joten tuntuisi nurinkuriselta panostaa viisi vuotta elämästä pelkästään ohjaamiseen. Tiedän, etten periaatteessa olisi menettänyt mitään, jos olisin hakenut, mutta tiedän myös kokemuksesta, että kouluun pääsevät vain ne, jotka todella panostavat ja jotka todella sinne haluavat. Sinne ei mennä vain kokeilemaan kepillä jäätä. Ohjaamista voi oppia myös työn kautta, assaroimalla ja ohjaamalla itse, käymällä kursseja ja käyttämällä mentoria.

Lumi. Aina jotenkin piristää, kun on yön aikana tullut edes vähän uutta pakkaslunta. Vaikka juuri nyt ei voimat riitä lähteä kävelylenkille, voin ihailla maisemaa ikkunasta. Heräsin tänään aikaisin aamulla ja nautin vain siitä, että ulkona on lunta, että uskalsin mennä eilen kuvauksiin, että meillä on kauniita kukkia ja kynttilät palaa. Huomenna voin sitten miettiä seuraavaa siirtoa.

Kevät. Päivä on nyt jo tunnin pidempi kuin tammikuun alussa. Jotenkin sen huomaa hienoisesta energian lisääntymisestä. Toivon silti, että lunta piisaisi ainakin maaliskuulle saakka. En ole ihan vielä valmis kevääseen.

Nukkuminen. Yleensä nukun tosi hyvin. Kun nyt olen tällä viikolla nukkunut sen yhden yön todella huonosti, ehkä vain tunnin verran koko yönä, muistan taas arvostaa hyviä unenlahjojani. Muistan myös sen, millaista on nukkua stressiunta. Joskus työ on ollut kroonisesti niin stressaavaa, ettei ole saanut paljoakaan nukutuksi, kun työ on tunkenut uniin. Niitä aikoja en kaipaa. Koitan nyt löytää sellaista työtä, ettei se olisi ihan liian kuormittavaa pidemmän päälle. Toki alussa on paljon kaikkea uutta ja täytytyy varautua siihen, että ensimmäisenä kuukautena voi väsyttää kovasti, mutta jos stressi jatkuu kuukausitolkulla, täytyy asialle tehdä jotain. Ensimmäinen keino on tsekata omat stressinhallintakeinot ja perfektionismin taso: Vaatiiko itseltään ihan liikaa ja osaako rentoutua tarpeeksi.

Suon villi laulu. Kuuntelin tuota Delia Owensin kirjoittamaa kirjaa aluksi kolmasosan ruotsiksi. Sitten alkoi jotenkin harmittaa, kun osa kirjan vivahteista jäi ymmärtämättä ja huomasin, etten oikein jaksa keskittyä. Kuuntelin loput suomeksi ja ihastuin. Nyt kuuntelen uudestaan alkupuoltakin suomeksi. Kirjaa ei ole kehuttu syyttä. Yleensä en niin jaksa lukea/kuunnella pitkiä luontokuvauksia, mutta tässä ne lomittuivat hienosti päähenkilön sielunmaiseman kanssa. Kontrasti villin ja vapaan räme-elämän ja rasistisen ja ennakkoluuloisen ja sisäänpäinlämpiävän kyläyhteisön välillä oli riipaiseva. Oli myös aika kivuliasta se, kuinka samastuin päähenkilön yksinäisyyteen. Äiti ei ole minua hyljännyt, eikä isä ryypännyt, perhe on ollut hyvin rakastava. Ala-asteen kolmannelta luokalta lähtien kokemani ulkopuolisuuden tunne koulumaailmassa sen sijaan on hyvinkin tuttua.

Eilen kuvauksissa taas muistin, mistä johtuu se, miksi olen aina mieluusti vetäytynyt kirjan päähenkilön tavoin omiin oloihini, se kokemus ulkopuolisuudesta. Osaan kyllä olla ihmisten kanssa ja välillä nautinkin siitä, mutta jos joku on vähänkin torjuva tai tyly minua kohtaan, se tunne, joka vyöryy ylitseni, on valtava. Alkaa kaduttaa, että koskaan astuin ulos omasta kodista. Tiedän, että se  on aivan naurettaavaa ja ettei aikuinen ihminen voi eristäytyä (tai no miksei periaatteessa voikin, jos haluaa) kotiinsa koko loppuelämäksi, mutta juuri sillä hetkellä se tunne on ihan valtavan surullinen. Kyllähän se sitten menee ohi, kun syö ja nukkuu hyvin ja saa etäisyyttä asiaan. Usein sitäpaitsi kaikki on ollut ylitulkintaa. Ehkä tuo yksi ”tylyltä” vaikuttanut ihminen on itsekin vähän ujo, väsynyt tai stressaantunut. Sitäpaitsi miksipä sitä ei voisi muistella niitä kaikkia mukavia kohtaamisia tuossa tilanteessa! Koska ihmisen aivot jne…

Kirjassa surullista, kohtuuttoman epäreilua ja silti hyvinkin todenmukaista oli se, että päähenkilö ei sitten oikeastaan koskaan uskaltanut ottaa sitä toista askelta ihmisten pariin. Se jäi yhteen kokemukseen epäonnistuneesta koulupäivästä, joka leimasi hänen koko elämänsä yhteiskunnan ulkopuoliseksi. Toisaalta ehkä hänen kannaltaan lintujen ja vain parin  ystävällisen ja luotettavan ihmisen seura oli sittenkin parempi ratkaisu. Kuka määrittää sen, että ihmiset olisivat ihmiselle jotenkin eläimiä parempaa ja arvokkaampaa seuraa? Itse en kuitenkaan aio luovuttaa ihmisten suhteen, vaikka maallemuutosta haaveilenkin.

Aloin eilen kuvauksissa miettiä hierarkioita ja ihmisten kategorisointia työelämässä ja yhteiskunnassa muutenkin esimerkiksi koulutuksen, aseman, kuuluisuuden, nimekkyyden  tai kokemuksen mukaan. Olen kohdannut  omituisia hierarkioita joissakin työyhteisöissä, esimerkiksi tehdessäni tiskarin vuoroa suurtalouskeittiöhommissa. Viime kesänä olin kuukauden kesätöissä ravitsemistyöntekijänä. Pääosin annostelin ruoka-annoksia osastoille ja henkilökunnalle, täytin sämpylöitä yms. Mutta jännä huomio, minkä sain tehdessäni joitakin vuoroja tiskarina, oli se, että kokit ja catering-puolen työntekijät eivät tervehtineet minua tuolloin ollenkaan. Tiskarin työ on todella rankkaa fyysisesti, ja siihen hommaan laitetaan yleensä aloittelijat, maahanmuuttajat eli sellaiset, jotka eivät vielä osaa suomea (valitettavasti myös ikääntyneitä suomea osaamattomia laitettiin tiskiin) ja vuokratyöntekijät. Osa viihtyy tiskarina juuri sen vuoksi, että siinä saa olla itsekseen, eikä välttämättä koko työpäivän aikana tarvitse jutella kenenkään kanssa toisin kuin vaikkapa ruokaa henkilökunnalle annosteltaessa. Toki väki varmaan tiskarina ollessa myös vaihtuu usein, mutta silti tuo tuntui jotenkin todella omituiselta ja surulliselta, ettei edes tervehditä.

En ole oikein koskaan ymmärtänyt ihmisten välisiä hierarkioita ja ihmisten lajittelemista ja kastittamista. En ajattele, että olisin jotenkin vähempiarvoinen ihminen kuin esimerkiksi joku nimekäs näyttelijä tai artisti. Toki arvostan hänen osaamistaan, rohkeuttaan ja ammattitaitoaan, mutten osaa pokkuroida häntä. En myöskään ajattele, että joku joka tiskaa työkseen astioita olisi jotenkin vähempiarvoinen kuin hänen pomonsa.

Tietenkin tämä ajatus pitää muistaa silloinkin, jos joskus on itse sellaisessa asemassa, että on valtaa tai menestystä; ettei katso ketään alaspäin tai käytä asemaansa väärin.

Minusta ystävällinen ja kunnioittava pitää olla puolin ja toisin. Tottakai työssä aloittelija on aina vähän altavastaajana ja kannattaa vähän olla varpaillaan, eikä ainakaan alkaa röyhkeäksi, mutta kyllä aloittelijaakin kohtaan pitää olla ystävällinen.

Kuten huomaatte, kirja herättää ajatuksia. Lähti vähän rönsyilemään! Eriarvoisuudesta voisi toki kirjoittaa syvemmin ja laajemminkin, mutta joku toinen kerta sitten.

Opiskelu ja uuden oppiminen. En nyt mene tähän sen syvemmin, mutta ylipäänsä nyt jotenkin ilahduttaa se lähtökohta elämässä, että jos ei jotakin osaa, sitä voi alkaa opiskella tai jos haluaa laajentaa omaa sivistystään, mikään ei tässä elämässä estä niin tekemästä. Se on mahtava voimavara. Haluan ajatella myös, että ikä ei ole este mihinkään, ainakaan periaatteellisesti. Okei, en alkaisi ehkä enää akrobaatiksi, mutta melkein mitä tahansa asiaa voi alkaa aivan hyvin opiskella tämänkin ikäisenä. En ymmärrä, miksi vain nuorilla olisi etuoikeus opiskella oppilaitoksissa ja vanhojen pitäisi opiskella yksikseen kotona salaa, koska muuten se olisi ”tosi noloa”.

Blogin pitäminen. On ollut hauskaa kirjoitella tänne nyt syksyn ja talven aikana vähän enemmän ja säännöllisemmin. Tuntuu, että tätä myös käydään lukemassa, mikä on kiva juttu! Jokin yhteys ulkomaailmaan! Sitä tämä blogi minulle tällä hetkellä on, sosiaalinen henkireikä. Ja kirjoittamisella on minulle ihan jo sinällään itseisarvo, koska se on ajattelemista. Se aika, jonka kirjoitan, ei mene koskaan hukkaan.

Tulipa rönsyilevä postaus. No menköön!