Introverttien kokoontumisajot vai ajan ilmiö?

Meillä on sellainen WhatsApp-ryhmä, jonne on kerääntynyt n. 30-40 -vuotiaita naisoletettuja ajatuksella: ”Täältä voi saada spontaania seuraa lähes mihin tahansa puuhaan”.  No, porukka on ollut kasassa puoli vuotta ja olen tavannut ryhmän kautta tasan yhden ihmisen. Viisi kertaa saman ihmisen.

Mietin ihmisten motivaatiota liittyä tällaiseen ryhmään ja sitten jättäytyä kerta toisensa jälkeen tapaamisista pois. Toki monilla on ihan varmasti ”päteviä” syitä olla tapaamatta ventovieraita naamoja perjantai iltana klo 18:00. Itselläni se oli kahden kuukauden ajan influenssa ja viime syksynä se olisi ollut kiireinen kokopäivätyö, joka vei kaikki mehut. Jollakulla on monta pientä lasta ja joku ei edes asu Helsingissä. Mutta välillä ihmetyttää, että miten ryhmään, jossa on useita kymmeniä jäseniä ja jonka tarkoitus on ”saada spontaania seuraa”, voi ajatutua ainoastaan sellaista porukkaa, jolla ei ole yhtään aikaa eikä halua tavata edes kerran puolessa vuodessa.

Tuntuu, että tämä on vähän ajan ilmiö. Joillekin jo pelkästään tuo mahdollisuus tavata uusia ihmisiä ja ryhmässä mukana oleminen, täyttää sen sosiaalisen tarpeen. Moni innostuu aluksi, mutta huomaa muutaman viikon mukana olon jälkeen, ettei aikaa uusille ihmisille olekaan ja jättäytyy pois.

Toisaalta tuntuu myös, että tapaamisten peruminen on nykyisin juuri tuollaisissa ryhmissä todella helppoa, kun minkäänlaista sitoutumista toisiin ihmisiin  ei ole. Ymmärrän myös sen, että tuntemattomien ihmisten tapaaminen raskaan työviikon jälkeen voi olla suuri kynnys, kun itsestään ei halua antaa heti ensivaikutelmana väsynyttä ja ryytynyttä kuvaa tai niin kuin itselläni, äänet ja meteli sattuvat korviin ja siksikin vaikkapa jonnekin hälyisään baarin tai kaikuisiin tiloihin lähteminen väsyneenä on ihan itsemurhaa.

Kuitenkin ehkä hieman radikaali väitteeni on, että usein (ei tietenkään aina) tällaiseen ryhmään päätyvät juuri ne, jotka eivät oikeasti edes halua uusia ystäviä! Näihin ”uusien ystävien” ryhmiin päätyy sellaisia tyyppejä, jotka valittavat somessa, että ”miksei kukaan koskaan pyydä mua mihinkään?” Ja sitten tämä sama tyyppi on kieltäytynyt n. 30:stä tapaamisehdotuksesta aiemmin ja perunut yhtä monta jopa kahdenkeskistä tapaamista viimetipassa. Toinen esimerkki on tyyppi, joka ei itse ikinä ehdota mitään ja sitten, kun saat vihdoin raahattua tämän ihmisen jonnekin, hän valittaa jatkuvasti, kuinka väsynyt on ja kuinka kaikki on tylsää ja hankalaa ja ikävää ja sitten taas pyytää saada liittyä tähänkin ryhmään, passiivijäseneksi tietenkin.

Ihmisten sosiaalinen kapasiteetti on rajallinen. Myös itselläni on. Kuitenkin on välillä aivan ihanaa, kun löytyy joku tyyppi, joka oikeasti tulee sinne tapaamiseen, joka kyselee kysymyksiä, eikä vain vastaile niihin eli kykenee vastavuoroiseen keskusteluun. On ihanaa, että joku vihdoin joskus raahautuu sieltä lähiöstään tapaamaan uutta ihmistä tai ehkäpä jopa innostuu itse ehdottamaan spontaania piknikkiä puistossa. Silloin tulee sellainen olo, että elämässä on vielä jäljellä toivoa ja iloa ja edes jonkinlaista spontaanisuutta.

Olen itse varmasti aiemmin ollut juuri tällainen tyyppi, joka aina mieluummin valitsi yksin lenkkeilyn tai lukemisen kuin piknikit tai lettukestit. Minulla suurin syy jättäytyä pois tapaamisista tai bileistä olivat sosiaaliset pelot ja perfektionismi, johon liittyi myös syömishäiriötä. Mutta voin kyllä myöntää senkin, että usein syy jättäytyä pois tapaamisista oli ihan vain laiskuus ja mukavuudenhaluisuus. Toisaalta en myöskään useinkaan odottanut muilta sitä, että minua pyydeltäisiin mihinkään, kun en mihinkään koskaan lähtenyt.

Olen itse tietoisesti työskennellyt tämän asian kanssa ja pyrkinyt olemaan välittömämpi, spontaanimpi, vähemmän neuroottinen ja vähemmän perfektionisti. Olen ehkä vastareaktiona aiempaan elämääni myös kyllästynyt ylenmääräiseen yksin nyhjäämiseen ja siihen, että tapaamiset pitää sopia kaikkien kanssa aina viittä viikkoa aiemmin. On ihanaa, että elämään on tullut joitakin ihmisiä, joita pystyy tapaamaan vaikkapa vain yhden päivän, joitakin jopa ihan muutaman tunnin ”varoitusajalla”.

Yksinäisyys on vakava asia, mutta joskus vika on kyllä ihan ihmisessä itsessään. Kyllä ystävien saaminen vaatii myös hieman uskallusta, panostamista ja vaivannäköä. Jos ystäviä haluaa, ei tarvitse olla ekstrovertti tai ainainen ilopilleri, mutta kyllä ihmiset mieluummin tapaavat tyyppiä, jonka kanssa on hauskaa ja leppoista kuin tyyppiä, joka aina peruu tapaamisiin tulonsa, ei ikinä itse ehdota mitään eikä kykene vastavuoroiseen keskusteluun.

Ja nyt ei ollut tarkoitus syyllistää kiireisiä pienten lasten vanhempia, burnoutissa olevia työmyyriä, masentuneita, paniikkihäiriöstä kärsiviä, liikuntavammaisia, läheisen ihmisen sairauden kanssa painivia  tms., joille voi olla ihan ylitsepääsemätöntä olla spontaani tai ylipäänsä päästä kotoa ulos. Oikeastaan tarkoitus ei ollut syyllistää  yhtään ketään. Tämä oli vain pohdintaa ajan ilmiöstä, kun tavallaan odotetaan, että ystävyyssuhteetkin tulevat sinulle valmiiksi tarjottimella annosteltuna ja itse ei tarvitse tehdä mitään asian eteen. Ehkä olen vain kyllästynyt ameeboihin, joita pitää aina vetää perässä ja sitten yrittää piristää, kun he vihdoin vaivautuvat paikalle.

Ja toki ystävyys vaatii myös joustavuutta ja kärsivällisyyttä. En mene hajalle siitä, jos joku joskus peruu tapaamisen tai jos sovitusta ryhmätapaamisesta ei tulekaan mitään. Ymmärrän hyvin sen mukavuudenhaluisuuden myös, että on ihana vain olla yksin ja jäädä kotiin vaikka lukemaan kirjaa. On myös hyvä, jos ihminen osaa itse myöntää sen itselleen, että ei ole itse valmis uusiin ihmissuhteisin eikä edes oikeastaan halua ystäviä.

Joskus voi toki myös huomata, että nämä uudet ihmiset eivät olekaan  yhtään sitä, mihin haluaa aikansa käyttää, silloin on tietenkin kuunneltava omaa sydäntään ja uskallettava jättää ne ihmiset taakseen.

Tosiasia kuitenkin on, että mitään ihmissuhteita ja kivaa spontaania ei koskaan pääse syntymään, jos kaikki jäisivät  joka ikinen kerta, aina ja kaikkialla lukemaan kotiin sitä kirjaa. Mistään ryhmätapaamisista tai bileistä ei myöskään koskaan tule mitään, jos niihin saapuu aina maksimissaan kaksi hlöä, pahimmillaan yksi, ja kaikki ja muut jättävätkin tulematta. Mikään porukka (oli se sitten harrastus- tai kaveriporukka) ei pyöri vain yhden/kahden aktiivisen tyypin voimin; aika nopeasti tuon yhdenkin aktiivisen innostus ja voimat loppuvat, jos kukaan ei koskaan ota koppia mistään ehdotuksesta.

Joten mikäli kaipaat ystäviä tai seuraa, niin ole myös itse aktiivinen!

Ehkä tämä turhautuminen näihin ”turhiin someryhmiin” on tullut sitä, että itse en näe mitenkään itseisarvona pelkästään johonkin ryhmään kuulumista, vaan ajattelen, että siitä seuraisi ihan oikeasti livetapaamisia ja ihan oikeita kavereita. En jaksa roikkua vuositolkulla jossain ryhmissä vain viestitelläkseni jotain tyhjänpäiväistä tuntemattomille, päinvastoin yritän vähentää somen käyttöä ylipäänsä ja tavata ihmisiä enemmän oikeasti.

Tämä meidän ryhmä on nyt saanut uusia jäsenia ja uutta virtaa kevään myötä, joten eiköhän sitäkin kautta jotain vielä synny. Lisäksi olen kyllä tosi iloinen jo siitä yhdestäkin ihmisestä, jonka kanssa olen tavannut sen viisi kertaa ja saanut hänestä kivan uuden kaverin!