Irti ulkonäköhäpeästä
Olen melkein aina ajatellut, että olen liian ruma teatterin lavalle, puhumattakaan elokuvasta. Elokuvissa näemme yhä tänäkin päivänä pääasiassa naisia, jotka ovat painoindeksiltään n. 18-19. Langanlaihoja naiset olivat elokuvissa varsinkin 90-luvulla, jolloin itse olin teini-iässä ja sairastuin syömishäiriöön. Elokuvissa esiintyvät naiset ovat usein myös nuoria, selväpiirteisiä, piikkileukaisia ja suurisilmäisiä. Periaatteessa kaikki nuoret OVAT kauniita.
Olen, ainakin ajoittain ajatellut, että ”näyttelijän urani” ei ole lähtenyt käyntiin, koska olen niin ruma ja varsinkin ylipainoinen. Toisaalta olen kyllä järjellä ajatellen tiennyt, että en edes ole nähnyt paljoakaan vaivaa asian, siis ”näyttelijän urani” eteen, en oikeastaan ollenkaan. Olen myös nuorempana ollut melkoinen draamaqueen ja toisaalta hyvin ujo ja oleillut paljon omissa oloissani, millä ehkä saattaa olla vaikutusta asiaan, ettei varsinaisia ammattikontakteja ole syntynyt niin paljon kuin olisi voinut syntyä. Olen myös suuntautunut ihan muihin asioihin: ohjaamiseen, tanssimiseen ja ties mihin haahuiluun.
Tottapuhuen, en ole ihan aina hävennyt ulkonäköäni. Muistan 27-vuotiaana jopa ajatelleeni, että olenpa kyllä ihan kaunis! Ulkonäköhäpeä on seurannut minua aina silloin, kun olen painanut yli 56-kiloa, ja havahduin siihen, että viimeiset viisi vuotta olen todellakin painanut yli 56-kiloa ja siis koko tuon ajan: hävennyt ulkonäköäni. Olen viimeisen viiden vuoden aikana hävennyt ulkonäköäni niin paljon, että olen jopa vältellyt ihmisten tapaamista, vältellyt pääsykokeita, esiintymistilanteita, juhlia… Aivan todella, todella surullista! Koen, että about yli 57-kiloisena kasvonpiirteeni katoavat ja muutun sellaiseksi maatuskaksi. Eihän sellainen kelpaa ihmisten ilmoille, saatika lavalle. Mitä helvettiä?!
Nyt, kun tämän asian kirjoittaa tähän, se tuntuu ihan järkyttävän absurdilta ja nololta. Mutta miksi hävetä sitä, että on hävennyt? Sehän vain lisäisi kierrettä asiaan. Todella monet kärsivät tai ovat kärsineet syömishäiriöistä tai kehohäpeästä, mutta ulospäin esittävät että heillä on aina ollut mitä mutkattomin suhde vartaloonsa.
Eiväthän häpeä ja ulkonäköasiat tietenkään jatkuvasti ole läsnä. Eivät ne ole minua muussa työelämässä häirinneet. Pahimmasta syömishäiriöstäkin pääsin eroon parikymppisenä. Ja teatteriakin olen toki viime vuosina tehnyt, ihan niin epätoivoinen en ole ollut, että olisin vain lojunut kotona viisi vuotta. Mutta en mielelläni ole katsellut viimeaikoina itseäni videolta. En myöskään ole halunnut olla kuvattavana. Mielestäni suuni näyttää typerältä, kun puhun, leukani on kadonnut kokonaan, silmistäni on tullut ikääntymisen myötä pienet viirut, iho on harmaa tai oikeastaan ihan punainen ja värjäämättömät hiukset näyttävät aina likaisilta. En ole ikinä jaksanut hirveästi meikata, mielestäni liika meikki vanhentaa ja rumentaa ihmistä. Mutta nyt on alkanut tuntua, että ihmiset säikähtävät tätä pullavaa haamua, jos en edes vähän meikkaa. Siksi olen meikannut esimerkiksi zoom-luennoille yms.
Olen viime vuosina havahtunut siihen, miten paljon olen antanut oman ulkonäköhäpeäni vaikuttaa ihan kaikkeen elämään ja ajatellut, että asialle on pakko alkaa tehdä jotain. Miten niin turha asia voi estää minua tekemästä sellaisia asioita mitä haluan ja mitä tarvitsen?
Tänään sitten havahduin asiaan todella. Olin kuvannut itselleni treenivideoita, joissa näyttelen ruotsiksi. Mielestäni näytin videoilla ihan järkyttävältä juuri noista edellämainituista syistä: koronakilot, meikkaamattomuus, silmien pienuus, mummomainen olemus… näytänkö oikeasti noin hirveältä! Ja vielä hirveämmältä sitten, kun avasin suuni. Yhtäkkisestä päähänpistosta päätin julkaista juuri sen kamalimman videon instagramissa. Laitoin siihen alustukseksi pienen selvityksen siitä, miten paljon voi ihminen menettää sillä että elää häpeässä.
Ja hemmetti, miten olo keveni! Mulla ei toki ole mitenkään hirveästi instagram-seuraajia, itseasiassa niitä on tosi vähän, perustin tilin aika äskettäin. Ja tietenkin ihmiset, jotka mua näkevät livenä, ovat jo aiemmin huomanneet ”pienet silmäni ja leuattomuuteni ja keski-ikäisyyteni”, mutta miten helpottavalta yhtäkkiä tuntui julkaista tuollainen ”persläpivideo” instassa! Tuli sellainen pohjakosketusfiilis, että ihan helvetin sama. Okei, ehkä ihmiset ajattelevat, onpa Tiiasta tullut ruma, onpa hän rupsahtanut, onpa hän surkea ilmestys. No, tuskin kuitenkaan ja jos ajattelevat, niin eihän se ole minun ongelmani.
Yhtäkkiä tuntui vapaalta kulkea kadulla. Tällainen täti mä nyt oon ja E N T Ä S I T T E N!! Det är helt okej för mig!
Nyt kaksi tuntia videon julkaisemisen jälkeen, omat silmäni ovat jo tottuneet tuohon videoon. Alan nähdä siinä ihan kohtalaista näyttelijäntyötä ja kiinnitän huomiota ruotsin ääntämykseen, katseen suuntiin, ajatuksen näkymiseen tai näkymättömyyteen, impulssien luontevuuteen ynnä muihin sellaisiin seikkoihin. Silmä on jo tottunut ja osaan katsoa omaa itseä ulkopuolisena.
Täytyy nyt alkaa ihan oikeasti taas videoimaan omia tekemisiä! Vuonna 2016 kuvasin snäppejä ja voi miten näytän niissä nuorelta ja söpöltä! Niin. Mutta miksi pitäisi näyttää?
Aion todellakin tehdä näkymättömästä lapsesta näkyvän. Ei julkisuuden kautta tai takia vaan totuttamalla OMAT silmäni omaan naamani ja ääneeni ja kroppaani ja tapaani puhua. Tällainen olen nyt.
Toki osaan olla lavalla luontevasti, en häpeä itseäni siellä ollessani ja toki olen nähnyt paljon videotaltiointeja itsestäni. Jollain tavalla tämä häpeä on kuitenkin hiipinyt uudestaan elämääni nyt korona-aikana ja keski-ikäistymisen myötä. Siitä on päästävä eroon. Haluan, että tuo oman itsen ja oman olemuksen hyväksyminen laajenee myös lavan ulkopuolelle ja varsinkin liittyen videoon ja valokuvaan. Ja ennen kaikkea: ihmisten kanssa olemiseen spontaanisti, ilman tuunaamista ja puunaamista.
Tietenkin tämä on myös poliittinen ja yhteiskunnallinen kysymys. Miksi näemme vain nuoria, kauniita ja fyysisesti kykeneviä ihmisiä mediassa, lavalla, tanssiesityksissä… Jopa toimistotöitä saa helpommin, jos on edustavan ja miellyttävän näköinen. Mutta siitä aiheesta sitten joku toinen kerta!