Jännittämisestä
Musta on tullut viime vuosina ihan hirveä jännittäjä. Pahimmillaan jännitys oli parikymppisenä ja nyt se alkoi uudelleen taas jouluna 2018 jonkinlaisen burnoutin jälkiseurauksena ja paheni sairauden ja koronaeristyksen myötä, kun katosi yhteys lähes pariksi vuodeksi sekä ihmisiin että omaan kroppaan (ja liikuntaan).
Nyt olen alkanut siedättää ja haastaa itseäni tekemällä pieniä esiitymiseen liittyviä asioita esimerkiksi töissä, vaikka vähän ahdistaakin ja vaikka parempaa jälkeä toki tulisi ilman sitä jäätävää jännitystä. Eilen esimerkiksi päätin yhtäkkiä laulaa erään runon pelkän lausumisen sijaan ja säestää itseäni sellolla. Eihän se nyt täydellisesti mennyt ja jännitti kovasti, mutta kukaan ei kuollut, eikä ehkä saanut traumojakaan. Heh.
Ylipäänsä on käsittämätöntä, miten jännittämisestä on tullut sellainen tabu, että se ei saisi näkyä ollenkaan ja sitten kaikki piilottelevat sitä ja kuvittelevat, ettei kukaan muu jännitä vaikka se on tunne siinä missä muutkin. Ja mitä enemmän etukäteen pelkää, että jännitys näkyy, sitä enemmän menee lukkoon. Ja pelkohan on usein lamaannuttavaa. Se estää kohtaamasta ihmisiä ja tekemästä itselle tärkeitä asioita. Tärkeintä olisi sanoa itselleen myötätuntoisesti, että ”saa jännittää, se on ihan normaalia”. Esiintyminen vaatii virittyneisyyttä ja se tuntuu usein jännityksen tunteena. Ongelmia tulee, jos virittyneisyys menee paniikin puolelle.
Esiintyminen on vuorovaikutusta, kommunikaatiota puolin ja toisin. Yleisön rooli on usein hyvin tärkeä. Usein lapset on jätetty esim. koulun esiintymisissä täysin yksin tunteensa kanssa ilman, että yleisössä olevilta vaadittaisiin yhtään mitään. Onnistunut esitystilanne vaatii myös yleisöltä vuorovaikutustaitoja. Lapsiyleisö saa usein heitellä jännityksensä kanssa painivalle esiintyjälle ilkeitä kommentteja ja opettajakaan ei välttämättä anna työkaluja tunteiden käsittelyyn. Tai ainakin näin meillä ala-asteella toimittiin. Yhtäkkiä vain piti laulaa luokan edessä ja jos ”epäonnistuit”, esim. sekosit sanoissa, jouduit naurunalaiseksi. Yleisön kannustavat kommentit ja arvostava katse olisivat tärkeitä kaikille esiintymistä opettelevalle, koska jonkinlaisia esiintymistaitoja tarvitsevat kaikki.
Itse jännitän edelleen esimerkiksi esittäytymistä ja ajatusten sanomista ääneen kokouksissa, pieniä tv-rooleja kuvauksissa, repliikkien lukemista ääneen ekaa kertaa ohjaajan kuullen ja laulamista yleisön edessä. Mutta silti teen noita asioita, jotta jännitys hieman vähenisi, jos se on jollekin ongelma, niin ei voi mitään. Täysin jännittämisestä ei tarvitse eikä voikaan päästä eroon, niinkuin ei muistakaan tunteista.
Kiinnostavaa on myös se, miten meidän kulttuurissa esiintymishalukkuus on aina jotenkin vähän noloa ja häpeällistä. Ja sitten kun kerran esiintyy, niin pitää olla heti jotenkin automaattisesti suvereeni ja täydellinen ja ammattilainen, eikä yhtään saisi jännittää. Ihan kuin olisit jo syntyessäsi joko esiintyjä tai et-esiintyjä. Ja aina jotenkin pitää salata, jos tylkkää esiintyä. Musta esitys on aina kuin valmisteltu lahja tai matka yleisölle ja yhteinen hetki arjen yläpuolella, eikä taitojen esittelyä.
Suosittelen Minna Martinin kirjaa ”Saa jännittää” kaikille, joita kiinnostaa tämä monisyinen tunne ja kehollisuus.
Hengittämisellä, sisältöön ja vuorovaikutukseen keskittymisellä tai näytellessä näiden lisäksi atmosfäärien luomisella tai aistimielikuviin luottamalla pääsee jo pitkälle.
Ylipäänsä paineettomuus, keskeneräisyys ja epätäydelliset jutut on alkaneet kiinnostella.