Jokapaikanhöylä
Olen viime viikkojen aikana keskellä pääsykoerumbaa ollut aika ahdistunut omien aikaisempien valintojeni tai enemmänkin ”valitsemattomuuteni” suhteen. Olen ollut masentunut siitä, miksen vielä näin nelikymppisenäkään ole oikein missään erityisen hyvä, enkä minkään alan ekspertti, miksi en ole valinnut omaa suuntaani tarkemmin ja tähdännyt selkeästi johonkin ammattiin. Maisterin papereitakaan ei ole.
Tällaisia olotiloja on tullut aina muutamien vuosien välein, ja sitten olen yrittänyt määrittää itseni jotenkin tiukemmin ja hakenut johonkin kouluun ja pettynyt, kun en ole päässyt.
Olen suorittanut kaksi ammattikorkeakoulututkintoa kulttuuri- ja taidealalla. Elämäni varrella olen ollut töissä teatterituottajana, ohjannut kuusi teatteriesitystä, vetänyt draamatyöpajoja senioreille ja improa harrastajille, olen opettanut fyysistä näyttelijäntyötä, opiskellut nykytanssia, kirjoittanut pari näytelmää, näytellyt, tehnyt töitä tiedottajana ja toimittajana, tehnyt jopa muutaman pienen koreografian pariin esitykseen! Ajoittain olen keskittynyt vain ja ainoastaan omien esitysten tekemiseen ja elättänyt itseni siinä sivussa leipurina tai kahvilanemäntänä. Välillä olen ottanut aikalisän ja pelkästään vaikkapa kirjoittanut ja tanssinut.
Vuosi sitten päätin, että ”Nyt jumalauta, nyt on pakko päättää, nyt minusta tulee varteenotettava ja pätevä ohjaaja!”, ja hain TeaKiin ohjaajalinjalle. En päässyt edes pääsykokeisiin, sillä tein ennakkotehtävät hätäpäissäni ihan viimetipassa ennen lentoa Mauritiukselle. Olin oikeastaan helpottunut. Viime keväänä hain myös opiskelemaan amikseen tanssia! En päässyt, sillä tekniikka ja notkeus eivät riittäneet ja ikääkin on toki se 20 vuotta liikaa.
Matkan jälkeen, reilu vuosi sitten, hain töitä ja sainkin ihan unelmatyöpaikan taidekasvatuksen parista, jossa sain hyödyntää sekä tiedottajan, tuottajan että draamaohjaajan taitojani. Työ sai kyllä miettimään koko oman taiteellisen uran ja hömpötyksen jättämistä. Mutta sitten kuitenkin taas taiteilija minussa alkoi huutaa: ”Nyt minun täytyy jo päättää, mitä haluan!” Päätin, että ehkäpä haluankin näyttelijäksi ja hain maisteriohjelmaan. En päässyt sisään, mutta pärjäsin mielestäni aika hyvin. Viikko sitten hain jälleen tanssikouluun, joskin nyt varmasti viimeistä kertaa. Ja eilen innostuin yhtäkkiä koreografioista ja ohjaamisesta jälleen.
Olen tekemässä marraskuuksi sooloa, jossa toimin sekä näyttelijänä, dramaturgina, koreografina, ohjaajana, tanssijana, äänisuunnittelijana että tiedottajana. Kombo ei ole minulle mitenkään uusi. Tunnen olevani tuossa ihan kotonani. Oikeastaan ainoastaan se, että tällä kertaa olen yksin lavalla ja että esityksessä on enemmän tanssillisia elementtejä kuin aiemmin, on uutta. Aiemmin minulla on ollut projekteissa useampia näyttelijöitä lavalla ja koreografiat on tehnyt joku muu. Näitä omia juttuja rakastan tehdä. Ongelma vain on, että niistä ei saa rahaa. Apurajoja ei taidehiippailuihin nelikymppisille kandeille myönnetä ja lipputuloilla katetaan maksimissaan esitystilan vuokrat.
Tänään sitten ajattelin, että vaikka niin kovin helpottaisi elämää (ehkä?) sellainen tiukka päätös, että ”Nyt minusta tulee vain ja ainoastaan ihan helvetin hyvä näyttelijä” tai ”Nyt panostan vain ja ainoastaan ohjaamiseen” tai ”Nyt päätän loppuelämäni työskennellä tuottajana ja tiedottajana tai draamapedagogina”, niin en tiedä pystynkö lopulta koskaan täysin tällaista valintaa tekemään. Ajatus siitä, että tulen ehkä koko loppuelämäni olemaan ”taiteen sekatyöläinen”, joka ohjaa, näyttelee, opettaa, tanssii, kirjoittaa ehkä jopa tekee koreografioita, on tavallaan ahdistava mutta saattaa olla se totuus minun kohdallani. Vaikka opiskelisin nyt viisi vuotta pelkästään näyttelemistä, tiedän, että jossain kellarin perukoilla tulen aina ohjaamaan ja tekemään omia esityksiä tai dramatisointeja ja vetämään erilaisia teatterityöpajoja. Vaikka päättäisin keskittyä pelkästään ohjaamiseen, minulla on kova palo myös lavalle ja haluan kehittää itseäni esiintyjänä. Ja jos keskittyisin pelkästään toimistohommiin, niin tiedän, että taiteilijaminä alkaisi aika nopeasti tukehtua, kiljua ja haluaisi päästä toteuttamaan itseään. Jos elättäisin itseni vain kirjoittamalla, selkäni joutuisi kuolioon ja tanssija minussa ei vain voisi antaa sen tapahtua.
Miksi siis tehdä väkivaltaa itselleen ja päättää että ”vain tämä on se minun juttu”? Rahan takia ehkäpä? Että olisi niin hyvä edes jossakin, että joku siitä maksaisi palkkaa.
No, sen päätöksen olen nyt tavallaan tehnyt, että soolon lisäksi keskityn ensi vuoden vain ja ainoastaan näyttelemiseen ja tanssimiseen. En siis hae tuottajan, tiedottajan tai ohjaajan hommia ensi vuodelle. Sitten katson tilanteen uudelleen ensi vuonna. Tiedä, vaikka olisi taas tarve silloin päästä ohjaamaan isoa porukkaa tai istua välillä toimistossa. Näytteleminen jos mikä, antaa eväitä myös ohjaamiseen. Pääasia kai on, että tekee edes jotain sellaista, joka tuntuu vievän eteenpäin, eikä elämä tunnu junnaavan. Oma ongelmani juuri on, että jään liian pitkiksi ajoiksi analysoimaan ja yritän tehdä väkivaltaisia valintoja ja harmittelen, etten parikymppisenä tajunnut hakea tanssikouluihin. Kun liikaa sitten miettii ja murehtii, ei tule tartuttua mihinkään.
Eikä esimerkiksi näyttelemiseen keskittyminen tarkoita sitä, että aika menisi hukkaan, jollen sitten ”työllistykään näyttelijänä”. Yritän ajatella asiaa laajemmin ja toisaalta keskittyä siihen, mikä juuri nyt polttelee ja ajatella ja analysoida vähän vähemmän. Jos esiintyminen, tanssiminen ja näytteleminen kiinnostavat minua juuri nyt, täydentävät opinnot hyvin osaamistani, eikä minun silti tarvitse kilpailla parikymppisten kauniiden nuorten naisten kanssa työpaikoista, koska minulla on joka tapauksessa se oma polkuni. Tämän kun muistaisi, eikä murehtisi liikaa. Välillä kadehdin esimerkiksi ihmisiä, jotka sanovat, että ”en ikinä haluaisi esiintyä, rakastan kirjoittamista ja sitä haluan tehdä.”
Tietysti toivoisin, että yhtäkkiä tieto siitä ”mikä oikeasti on se minun juttuni”ja ”mihin minun oikeasti kannattaisi panostaa”, putoisi kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta sitä kyllä saa jäädä odottelemaan. Sitä odotellessa on hyvä tehdä vähän kaikenlaista!