Kaikki on tarkoituksetonta ja olkoon niin
Kirjoitan blogia. En tiedä, lukeeko näitä kukaan, mutta kirjoitan silti.
Tänään kävin kävelyllä, oli kevät. Mulla oli hieman lämpöä, mutta halusin mennä vähän ulos. Kaveri söi pienen kahdentoista euron lounaan, jossa oli kartanon hintalisä. Itse join kahvin samalla lisällä.
En jaksa enää perustella jatkuvasti ihmisille sitä, mitä teen. Tuntuu, että tänä vuonna erityisesti taiteen tekemistä on saanut perustella itselleenkin enemmän kuin koskaan. Tarpeetonta, turhaa, ei jatkoon. Kalja ja talous on tärkeämpää.
Taide on työtä. Taide on ihan aikuisten työtä siinä missä jokin muukin työ. Siitä vain maksetaan huonosti, jos mitään.
Taide on vielä niitä harvoja asioita, joilla ei ole suuntaa tässä maailmassa. Tarvitsemme paikkoja, tiloja, olotiloja, joissa mielessä ja kehossa voi tapahtua mitä vain tai olla tapahtumatta, ilman taloudellisia perusteluja, ilman ennakko-odotuksia. Se ei kysy ulkopuolista syytä tai perustetta.
Taide kieltäytyy kaikista määritelmistä, se ei pyri tietoisesti mihinkään tiettyyn tulokseen, se on valpas, alati tarkkaavainen, eikä sisällä menneen tai tulevan pohdintaa.
Tarkkaavaisuuden tilassa jotakin tapahtuu, jos ihminen on siihen valmis. Taide on paikka ilman syytä, ilman päämäärää, ilman egoa, paikka, jossa voi tapahtua, jos sille antaa mahdollisuuden.
Yhteiskunnassamme taidetta pidetään tarpeettomana, mutta tämä tarpeeton ja turha voi mullistaa koko ihmisen elämän. Tai olla mullistamatta. Kuka tietää.
Taiteen läsnäollessa samat ihmiset ovat samassa tilassa, mutta kuitenkin ihan eri, jotain uutta voi tapahtua. Eikö se jo sinällään ole merkityksellistä?
”Tarkkaavaisuuteen sisältyy odotus, joka ei etsi mitään tiettyä, mutta on valmis vastaanottamaan paljaan totuuden kohteessa, johon se kiinnittyy” (Simone Weil)
Samaan aikaan, kun annan kaiken olla täysin merkityksetöntä ja turhaa, mieli kevenee. Mulla ei ole kiire mihinkään. Keskityn niihin asioihin, jotka tuntuvat oikeilta. Jos joka tapauksessa joudun viisikymppisenä katuojaan kun mulla ei ole sijoituksia, säästötiliä ja eläkevakuutuksia, niin olkoon sitten niin. Luin jostain, että 49-vuotiaat naiset eivät kuulema enää saa töitä. En tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Kaikki on jotenkin päälaellaan.
Kirjoituksessa on lainattu ajatuksia Kirsi Heimosen, Mira Kallio-Tavin ja Tiina Pusan teoksesta: Kesken erillään – taiteessa altistumisesta