Kaikki ”striimaa”

Alkaa pikkuhiljaa hajota pää tähän yksin puuhasteluun. Olen lukenut paljon tosi kiinnostavia väikkäreitä, graduja, kirjoittanut esseitä, katsonut monia esitystaltiointeja, lukenut kirjoja, kuunnellut ruotsinkielisiä podcasteja, syönyt terveellisesti, ulkoillut ja tehnyt kevyttä joogaa. Olen myös valmistellut tulevaa esitystä ja suunnitellut tanssipedan lopputyötäni.

Nyt kuitenkin tuntuu, että olisi pakko saada elämään jotakin yhteisöllistä. Jotakin haastetta. Haluaisin pistää korteni kekoon ja ”striimata” jotakin internetin syövereihin, jotakin kuvaa tai ääntä. Mutta mitä? Ja kenen kanssa?

Olen esitystaiteilija, osaan monia asioita ja tiedän joistakin asioista aika paljon. Silti tuntuu, etten osaa mitään tarpeeksi hienosti tehdäkseni siitä julkista. En ole pilatesohjaaja, en taitava koomikko, en laulaja, en radiojuontaja, joka keksii puhuttavaa aiheesta kuin aiheesta, en tutkija, jolla olisi laajaa asiantuntemusta jostakin aiheesta, joka ihmisiä juuri nyt kiinnostaisi, en ole edes miimikko tai kokki. Tanssia en voi, koska on ylirasitustilan takia liikuntakielto (mikä muuten rajoittaa elämääni vielä pandemiaakin enemmän), enkä siinäkään ole varsinaisesti ammattilainen. Kamera ei myöskään mitenkään erityisesti ”rakasta kasvojani”.

Oma työni liittyy siihen, että teen esityksiä. Olen yhdessä ja samassa tilassa ihmisten kanssa ja kehittelen luovia asioita väliin omassa päässäni ja sitten taas  toisten kanssa. Tarve tällaiseen tekemiseen ei katoa mihinkään, vaikka kuinka lukisin, kirjoittaisin tai söisin terveellisesti. Tuntuu, että moni muu esitystaiteilija on keksinyt väylän purkaa luovuuttaan ja taiteen tekemisen tarvettaan. Moni on keksinyt väylän löytää netistä yhteisöllisyyttä ja väylän kehittää omaa osaamistaan. Minusta tuntuu, että ”oma some” on ihan nuupahtanut. Mitään ei tapahdu missään.

Tuntuu, että olen ainut ihminen maailmassa, joka ei keksi nettiin mitään sisältöä. Olen elämäni aikana puuhaillut ja tehnyt asioita niin paljon yksin, että jotenkin tympii jo ajatuskin. Ja toisaalta jokin tässä nyt kuitenkin kutkuttaa. Olisiko tämä väylä saada edes jokin yhteys ulkomaailmaan?

Mua kiinnostaisi oppia puhumaan spontaanimmin ja artikuloimaan ajatuksiani paremmin. Mua kiinnostaisi tottua pärstääni videolla ja antaa itselleni anteeksi kaikki ulkonäköön tai muihin ”vikoihini” liittyvät ”puutteet”. (On muuten kiinnostavaa, että 80 vuotta stten ulkonäkö oli vasta n. 20:ksi tärkein asia puolison valinnassa ja mitä se on nykyisin!?) Kiinnostaisi olla vähemmän itsekriittinen. Kiinnostaisi olla spontaanimpi ja rennompi, tuottaa jotain sisältöä välittämättä liikaa siitä, mitä muut  sisällöstä ajattelevat. Mutta entä, jos ketään ei vaan kertakaikkiaan kiinnosta? Lisääkö se yksinäisyyden tunnetta vain entisestään?

Onko muilla samantyyppisiä ajatuksia? Että tämä korona on tulppa, joka patouttaa kaiken luovuuden ja normaalin elämän virtaavuuden? Musta tuntuu, että taannun täällä kotona ja kohta en uskalla kohdata edes naapurin kissaa.

Ja toisaalta ajattelen, että no, ehkä vaan nyt koteloidun näiden omien ajatusteni kanssa. Luen, kirjoitan, haaveilen ja odotan, että kaikki taas palautuu ”normaaliksi” ja luotan siihen, että uskallan silloin vielä astua ovesta ulos.

Huomaan myös, että valitettavan paljon kaikki ihmissuhteeni liittyvät joko teatteriin, työhön tai opiskeluun. Nyt, kun nämä on viety pois, jää vain avopuoliso, avantouintikaveri ja unelmat, jotka on tarkoitettu 20 vuotta nuoremmille. Tämä on aika herättävä havainto.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *