Juuri nyt kaipaan…
Tänään on taas ollut jotenkin sosiaalinen olo ja todellisuus iskee päin naamaa täysillä. Onneksi pientä lievitystä toi kaverin kanssa avannossa käyminen ja on myös mahtavaa, kun viikon päästä alkaa esitystreenit. Mutta tässäpä nyt taas asioita, joita juuri nyt kaipaan kipeästi ajoilta, kun koronaa ei ollut ja tietty myös kahden vuoden takaa, kun vielä pystyin kuntoilemaan.
Uiminen. Haluaisin niin kovasti mennä uimaan uimahalliin! Tietenkin järvikin kävisi sitten kesällä, mutta kaipaan kuntouintia ja sen jälkeen kylmävesiallasta ja saunomista. Paremman puutteessa on nyt saanut kelvata hitaat kävelylenkit ja avanto. Kroppa on kyllä ihan jumissa, kun en meinaa jaksaa venytellä yhtään ja käsistä on muutenkin kadonneet kaikki lihakset.
Lähiopinnot. Ylipäänsä kaipaan nyt ihan mitä tahansa opintoja, mutta ennen kaikkea treenaamista ja keskustelua ihmisten kanssa kasvokkain. Tässä kevätpuolella ei ole vielä ollut mitään opintoja ja olen pähkännyt ja pähkännyt yksien unelmaopintojen kanssa, että ottaako paikka vastaan vai ei. Kohta voi olla liian myöhäistä. Tuntuu vaan niin hurjalta satsata paljon rahaa opintoihin, jos ne toteutuvatkin kokonaan etänä tai jos saan koronan, enkä pysty osallistumaan tunneille. Oman mielenterveyden kannalta olisi kyllä varmaan fiksua mennä nyt edes vähän jonnekin ja haastaa itseään. Onneksi on myös kaikenlaisia nettikursseja, joihin voi sitten ilmoittautua, kun kevään muut aikataulut järjestyvät. Mun pitäisi myös ihan oikeasti nyt alkaa panostaa omaan kurssisuunnitteluun ja siihen, että miten noita etäkursseja vedetään. Muuten en tule ikinä työllistymään teatteriopettajana lähivuosina, jos korona jatkuu vielä pitkään. Mutta tähänkin kaipaisin jotain vertaisryhmää ja ideoiden jakamista ja peilaamista.
Työt. Onneksi sain harjoittelupaikan kesäksi. Uskon, että opin harjoittelussa tosi paljon hyödyllisiä asioita ja mulla on hyvät ohjaajat. Kivaa, että on kesäksi tiedossa järkevää ja mielekästä tekemistä kivojen ihmisten kanssa. Tieto siitä, että mun ei juuri nyt tarvitse ihan jatkuvasti keskittyä työpaikan hakemiseen, helpottaa. Voin keskittyä esityksen tekemiseen täysillä tämän kevään.
Näytteleminen ja ohjaaminen. Tuntuu tällä hetkellä niin kaukaiselta kaikki teatterin tekeminen. Meillä kuitenkin alkaa treenit jo viikon päästä, joten eiköhän se teatteri sitten taas ui elämään ihan luontevasti. Teatterin tekemisestä ja varsinkin lavalla olemisesta on tullut jotenkin kaukaiselta tuntuva haave sairauden myötä, kun kroppa ei jaksa eikä pysty, mutta yritän jatkaa esitysten tekemistä nyt niistä lähtökohdista, mitä mulla tällä hetkellä on. Tuntuu mahtavalta päästä pitkästäaikaa treenaamaan! Ekojen treenien jälkeen saan konkretiaa dramatisointityöhönkin.
Kaveriporukka. Kaipaan meidän teknoporukkaa. Tai oikeastaan se on mun miehen kaveriporukka, mutta onhan siitä tullut munkin porukka tässä yhdentoista vuoden seurustelun aikana! Viimeksi ollaan osan porukasta kanssa nähty viime juhannuksena. Olisi kiva vain mennä istuskelemaan ihmisten kanssa kaljalle ja jauhaa paskaa.
Se tunne, kun on tehnyt päivän itselle tärkeitä juttuja ja haastanut itseään ja sitten tulee kotiin ja saa rentoutua. Tällainen tunne on kunnolla viimeksi ollut syyskuussa esitystreenien, ensi-illan ja koulupäivien jälkeen. Mä oon niin lopen kyllästynyt tähän kotona puuhasteluun, en jaksa enää riuhtoa itsestäni paljon mitään irti ilman ulkoista painetta, henkiset voimat on vaan loppu. Vaikka yritän tehdä hyödyllisiä ja itseäni kehittäviä asioita, ei se vain oikein onnistu ilman työtä tai opintoja. No, onneksi tosiaan nyt muutosta luvassa.
Aamutreenit. Mä olen aamuihminen ja teatteri- ja tanssikouluista kaipaan niin paljon sitä, että aamu alkaa yhdessä treenailemalla jotain fyysistä.
Ystävän luona hengailu. Kaipaan sitä, että pystyin mennä lojumaan ystävien luokse ja silittelemään heidän koiria. Kummapoikaanikaan en ole nähnyt nyt puoleentoista vuoteen. Hän on jo teini nykyisin. Hui.
Kaipaan kehoani, joka oli joskus terve ja jaksoi liikkua. Toivon myös, että tämä ikäkriisi helpottaisi, kun pääsisi oikeasti tekemään taas mielekkäitä asioita kotona homehtumisen sijaaan. Uskon kyllä, että sekä ikä- että urakriisi helpottavat, kun tekeminen ja ihmiskontaktit lisääntyvät elämässä. Juuri nyt on tosi vanha ja raihnainen olo, mutta ehkä se joskus helpottaa.
Kaipaan sitä, että pystyin mennä junalla spontaanisti tapaamaan vanhempiani välillä viikonloppuisin. Nyt olen nähnyt iäkkäitä vanhempiani vain kolme kertaa vuoden aikana. Toivotaan, että rokotteet nyt tepsivät. Isä on jo sellaisen saanut ja äiti saa onneksi myös pian.
Kaipaan sitä, ettei tarvitsisi väistellä ohikulkevia ihmisiä monen metrin päästä.
Mä en jaksa enää rankaista itseäni ajoittaisesta laiskottelusta. Uskon, että oikeasti tilanne muuttuu omankin motivaation suhteen, kun saa tekemisille kunnon raamit.