Heinäkuun 11.

Eilen lähdin kävelylle paetakseni tätä sekavaa oloa.

Eilen hän lähti kävelylle paetakseen tuota sekavaa oloaan. Hän tavoitteli kirkkautta, mutta kävelyn päätyttyä hänen olonsa oli entistä suttuisempi. Mitään kuningasajatusta hän ei saanut.

Ei kirkastavaa oivallusta, joka olisi ratkaissut elämän ongelmat ja haasteet ja tuonut kaikkeen selkeyden.

Kirkkauden sijaan hän sai pyörryttävän olon, turvonneet ja kipeät polvet, nestehukan ja tunteen siitä, että päivä on oikeastaan jo tarpeeksi pitkällä, että voisi mennä nukkumaan.

Kun hän herää aamulla, aivoissa on sellainen tunne kuin mahdollisesti kahvinpuruista, hiuksista, porkkanankuorista ja kynsistä tukkeutuneella viemärillä voisi olla.

Virkeys ja vitaalisuus on ollut vuosia vuosien päässä. Siitä saakka kaikki mukavakin on ollut raahautumista.

Teksti on katkelma esityksestä, jota koitan valmistella syksylle. On suuri kynnys tehdä esitys näin monen vuoden jälkeen tässä kunnossa ja näillä aivoilla ja tällä keholla. Silti tämä ei nyt jätä mua rauhaan. Haluaisin kuvata mahdollisimman monesta kulmasta tätä absurdia sairautta antamatta kuitenkaan liian masentunuttta kuvaa. En ole masentunut, olen ”vain” fyysisesti todella uupunut. Tokihan se sitten vaikuttaa kaikkeen. Pelkään, että esityksestä tulee lattea, banaali, tylsä, synkkä ja tympeä. Ei niistä ole koskaan sellaisia tullut, mutta en olekaan koskaan aiemmin tehnyt esityksiä yksin ja sairaana.

Pelosta huolimatta on vain pakko puskea eteenpäin. Tai mitäänhän ei ole pakko tehdä paitsi kuolla jossain vaiheessa ja sitä ennen on pakko elää. Ja kun eää, on jotakin kuitenkin tehtävä, että elämässä säilyisi jokin merkitys ja toisaalta ettei saisi makuuhaavoja. Myös työkkäri velvoittaa hakemaan jatkuvasti apurahoja, joita en koskaan saa.

Sain eilen kahdelta eri taholta yllättäviä ja toisaalta ei niin yllättäviä kehuja erilaisista töistäni, joita on tullut tehtyä sekä teksteistäni ja persoonastani ja tavastani tehdä asioita, siitä miten teen asioita. Tämä on siinä mielessä jännä, koska tuntuu, etten ole viimeaikoina tehnyt juuri mitään ja että olen ollut lähinnä yksin kotona. Silti kehut piristävät henkisesti ja saavat mut puskemaan eteenpäin. Olen siinä mielessä sirkushevonen.