Kolme vuotta sairaana
Tänään olen ollut tasan kolme vuotta sairaana. Sain töissä influenssan ja sillä tiellä ollaan. Eka vuosi oli hämmennystä, yksinäisyyttä, väkisin puskemista ja epäuskoa. Toisen vuoden aikana tapahtui totaalinen kunnon romahtaminen ja jouduin keväällä 2020 luopumaan kaikesta liikunnasta (hidasta kävelyä lukuunottamatta), tanssimisesta, näyttelijäntyön opinnoista ja kaikista harrastuksista. Sain diagnoosin keväällä 2021 eli 2v. sairastumiseni jälkeen. Kolmas vuosi on ollut sopeutumista, hissuttelua ja yritystä päästä edes hieman takaisin kiinni yhteiskuntaan sekä taistelua Kelan kanssa.
Vaarana yrittämisessä on, että poltan itseni loppuun ja kunto romahtaa jälleeen huonommaksi. Vaikutan ulkoisesti terveeltä ja melko energiseltä, joten mut helposti leimataan laiskaksi tai hankalaksi, jos kieltäydyn samoista tehtävistä kuin fyysisesti terveet. Nyt esimerkiksi opinnäytetyön suhteen olen yrittänyt toppuutella, koska voimat on ihan loppu. Opettajat ihmettelevät, miksen vaan nyt mene ja toteuta, kun kerta asiat ovat jo niin hyvällä mallilla. Kuitenkin nyt muutaman kantapään kautta opitun kokemuksen kautta voin sanoa, että juuri nyt ei ole se aika toimia. Mulla on alkamassa osa-aikainen tuntityö ja samaan aikaan on käynnissä kahdet osa-aikaiset opinnot. Vaikka tuntityö onkin vain neljä tuntia viikossa, siihen tulee päälle vielä suunnittelu, raportoiminen ja työmatkat. Lisäksi työ on mulle uutta ja siksi kuormittavaa. Siiihen päälle YAMK-esseet, raportit, lopputyöaineistoon tutustuminen… ja opettajat kysyvät ”miksi et vain nyt mene ja toteuta?” Niin. Siksi, koska jos nyt teen yhtään enempää, kunto romahtaa ihan varmasti. Luojan kiitos se työharjoittelu peruuntui!
Toisaalta opiskelu ja haasteet pitävät mut kiinni elämässä ja nautin opiskelemisesta. Kuitenkin työelämään paluu ja opiskelukin on välillä todella haastavaa juuri niiden ulkopuolelta tulevien odotusten vuoksi. Työntekijältä odotetaan nykypäivänä todella paljon jaksamista, joustamista, panostamista ja venymistä.
Edelleen mietin, että miksi juuri minä ja mikä tän kaiken pointti on. Mutta kroonisissa sairauksissa ei ole mitään pointtia. Ne vain tulee mutta ei mene. Ei auta kuin vain hissutella päivästä toiseen. Ihan vähän välillä ärsyttää jotkut facepäivitykset tai blogikirjoitukset, että harmi kun ei ole varaa ostaa purjevenettä, äh kun ei päässyt Paula Vesalan konserttiin, kun se oli peruttu tai äh kun flunssa kesti viikon ja tuli vähän yksinäinen olo, äh kun en töiden takia päässyt viikkoon salille ja kaikki lihakset katosivat, äh kun en tiedä, millaisen design-sohvan hankkisin ja äh kun oon laihduttanut 30 vuotta ja en silti laihdu vaikka joka päivä syön vain viisi berliininmunkkia. Voi voi.
No niin. Murehtiminenkin on suhteellista. Monella on asiat vielä paljon huonommin kuin mulla! Pääosin elämä on kuitenkin ihan mielekästä, vaikka toki huolestuttaa, mitä tämä vuosien liikkumattomuus saa aikaan ja mitä hemmettiä mun aivoissa tapahtuu, kun tulee huimauskohtauksia tai ”sähkökatkoja”. Ja mitä jaloissa on käynnissä, kun eivät kertakaikkiaan välillä toimi! Ja miten ihmeessä tulen löytämään sellaisen työn, jolla tulen toimeen ja ettei kunto romahda niin, että joudun vuodepotilaaksi.
Tällä viikolla olen tehnyt ja esitellyt ”lopullisen” lopputyösuunnitelmani. Nyt aion tuulettaa vähän päätäni käymällä pienellä kävelylenkillä kävi miten kävi!