Kulttuurialan ahdingosta ja muusta
Taitaa olla kertakaikkiaan niin, että työpaikka, ainakin tälle keväälle, on luotava itse. Aion keskittyä nyt tämän kevään oman esityksen tekemiseen, näyttelijäntyönopintoihin ja itseni kehittämiseen pedagogina ja työpajaohjaajana. Toki jatkan tässä ohessa työnhakua, mutta taitaa olla niin, että päteviä hakijoita toimistohommiin on niin paljon, että työpaikan saaminen on melko toivotonta. En halua, että ihan koko kevät kuluu pelkkään työnhakuun ja sen miettimiseen, miksi en kelpaa. Toki järkevä pitää olla ja panostan kyllä jatkossa siihen, että oikeasti saisin töitä (jotkut järkevät täydennysopinnot ja harjoittelut), mutta nyt haluan vähäksi aikaa siirtää ajatukset muualle. Taiteeseen. Harjoittelupaikkojakaan ei tunnu saavan, joten täytyy odotella, että pandemia hieman hellittää.
Lähes kaikilla esittävän taiteen ammattilaisilla on nyt todella kurja tilanne. On kyllä ihan käsittämätöntä, että ihmiset bilettävät tuolla menemään, laulavat karaokea yhteen ja samaan mikkiin, haahuilevat ostareilla ja asemilla. Jos siihen mikkiin laulaa tai soittaa ammattilainen, se onkin sitten kiellettyä. Samassa tilassa juominen ja syöminen on sallittu monelle sadalle hengelle mutta esittävän taiteen tilaisuuteen eli yleisöön saa ottaa vain 10 henkeä. Eli jos vaikkapa tanssiesitystä on suunniteltu suureen hallitilaan, jonne mahtuisi 500 henkilöä, sinne saa ottaa tällä hetkellä juomaan kaljaa 250 hlöä, mutta jos siellä joku erehtyy tanssimaan tai näyttelemään, sinne saa ottaa vain 10 hlöä!
Yhtäkään todennettua virustartuntaa ei ole teattereista tullut, kaikki turvatoimet on hoidettu hienosti ja tunnollisesti. Toisin on baarien laita. Nuoret järjestävät lisäksi snäpin perusteella (epävirallisia) bileitä, joissa kellään ei ole maskia ihan entiseen malliin. Tuntuu, että ainoa ala, joka on ottanut rajoitukset tosissaan ja joilta on totaalisesti viety kaikki työ, on kulttuuriala. Onneksi nyt Martti Suosalo, muut alan rautaiset ammattilaiset ja Näyttelijäliitto ovat nostaneet kissan pöydälle. Ehkä asialle aletaan pikkuhiljaa tehdä jotakin? Koska miten hemmetissä ilman maskia oluen kiskominen voi olla turvallisempaa kuin teatteriesityksen katsominen turvavälein? En kertakaikkiaan ymmärrä!
Olen nyt lykännyt omien harjoitusten aloittamista koronan vuoksi vuodella. Treenit jäivät kesken viime maaliskuussa ja huhtikuulle aiottu ensi-ilta esittämättä. Kuitenkin ihmiset käyvät töissä, harrastuksissa ja kaupoilla. Mietin, että ehkä mekin pystyisimme nyt kahdestaan treenailemaan esitystä tarpeeksi väljässä tilassa ja maskit päällä ja voisimme esittää esityksen sitten, kun tilanne hellittää. Kun palkkatöitä ei nyt tunnu hakemisesta huolimatta ilmaantuvan, haluan silti käyttää ajan jotenkin hyödyksi ja kehittyä teatterin tekijänä ja ohjaajana.