Kunnianhimo vastaan terveys

Opettelen tinkimään asioista, jotka innostavat liikaa ja vievät kokonaan mukanaan. Mitä innostavampi asia, sitä vaikeampaa siitä on päästää irti, ja asia pyörii päässä yötäpäivää. Siksi luovuin nyt esityksen tekemisestä, koska se vei liikaa voimia, ajatuksia ja aivokapasiteettia. Mutta töissäkin on nyt ollut ”vähän liian kivaa”. Koitan tinkiä omista kunnianhimoisista tavoitteista ja tehdä ”vain sen, mitä pitää”, ettei jaksaminen lopu kesken.

Katsoin eilen dokumentin elokuvaohjaaja Roy Anderssonista Yle Areenasta, suosittelen! Hitto kuinka samastuin hänen ajatuksiinsa, vaikken toki olekaan kuuluisa, menestynyt, enkä alkoholisoitunutkaan. Andersson puhuu taiteesta vankilana. Ilman taiteen tekemistä (itsellä esitysten ohjaamista) ei voi olla ja siitä saa hurjasti energiaa ja elämänsisältöä, mutta samaan aikaan se hajottaa, kuluttaa voimat loppuun, vie terveyden, jaksamisen ja täyttää kaiken vapaa-ajan ja ajatukset.

Mitä luovempia työtehtävät ovat, sitä vaikeampaa aivojen on päästää irti niistä ja sitä enemmän koko elämä kietoutuu työn ympärille. Samastuin myös tuohon kokemukseen ja pelkoon, että ihmiset katoavat ympäriltä kokonaan, jos elokuvan teko loppuu; koko elämä kun on ollut elokuvantekoa. Ehkä taiteen tekeminen onkin pääosin yksinäisyyden pakenemista ja yksi tapa olla yhteydessä muihin ihmisiin. Onneksi olen nyt päivätöissä ja saan vähän etäisyyttä teatterin tekemiseen.

Olen viimepäivinä ihmetellyt, että miten luovaa työtä voi tehdä klo 9-15 nyt, kun sitä teen. Toisinaan ei ole mikään ongelma aloittaa ideointia iltapäivällä klo 14 ja lopettaa klo 15, mutta toisinaan, jos on vaikkapa aikaa ideoida klo 12-15 ja sitten työpäivä päättyy ja pitäisi olla valmista… Pää lyö ihan tyhjää, kaikki on väkinäistä, mitään järkevää ei tule mieleen. Olen yrittänyt tehdä luovatkin työt työajalla, mutta viime viikolla kävi yksi iltapäivä niin, että oli vain pakko jättää ideointi pääosin aamulle ja jatkaa töissä joidenkin rutiininomaisempien työtehtävien kanssa. Ja aamulla tarkoitan nyt sitä, että suunnittelin koko homman oikeastaan loppuun tunnissa kotona ”omalla ajalla” aamukahvin äärellä, kuten olen tottunut aiemmin asioita suunnittelemaan. Oli idearikas, luova ja innostunut olo. Aamut ovat mulla parasta ideointiaikaa, eikä töissä siihen aina ole mahdollisuutta, kun on kaikenlaista palaveria, kurssinvetämistä yms.

Mutta eihän tämä ole ammattimaista? Viedä töitä kotiin. Tajusin vaan sen, että työpaikalla mulla olisi mennyt kolminkertainen määrä aikaa tuohon hommaan, eikä mitään olisi silti välttämättä syntynyt ja koko homma tympäisi, aamulla homma sen sijaan sujui kuin itsestään. Toki pakottamallakin syntyy välillä asioita, mutta tämä väsymysoireyhtymä aiheuttaa sen, että voimat kertakaikkiaan alkavat usein hiipua tuossa yhden-kahden aikaa iltapäivällä. Silloin on vaikea enää olla luova.

Toinen ongelma on sitten päinvastainen, että kun ideoita alkaakin tulla vapaa-ajalla töihin liittyen. Mitä niille ideoille pitäisi tehdä? Heittää roskikseen tai pakottaa ajatuksensa muualle, ”koska eihän työasioilla saa rasittaa itseään vapaa-aikana”? Tämä on asia, joka on mulle ihan vieras, koska olen tottunut tekemään työtä itsenäisesti ja työskentelemään omatoimisesti esitysten parissa, enkä klo 9-15. Ideoita putkahtelee millon sattuu. Olen nyt tehnyt niin, että käytän välillä ”omaa aikaa” vaikka 15 minuuttia viikossa ja kirjaan ideat ylös pois mielestä. Jos ideat ovat unohtuneet ennen sitä, ne saavatkin unohtua. Joskus taas suljen työasiat mielestä ihan aktiivisesti ja luotan siihen, että työajallakin varmaan tulee ihan hyviä ideoita mieleen.

Yksi asia, jota yritän myös opetella on, että ”ihan hyvä”rittää. Ideoita olisi ja taitoa toteuttaa, mutta jos ne vievät liikaa työaikaa, on niistä vain kertakaikkiaan luovuttava ja jätettävä hamaan tulevaisuuteen. Täytyy luottaa siihen, että aikansa kullakin ja että tämä ei ole viimeinen mahdollisuus toteuttaa ideoita ja oppia uutta. Täytyy mennä terveys edellä ja tinkiä kunnianhimosta. Tehdä vain tarvittava. Koska innostus syö myös voimia ja helposti menee ylikierroksille ja ylityöksi. Vaikka kuinka takaraivossa kolkuttaa, että ”kerran täällä vain eletään ja nyt haluan kaiken irti tästäkin kokemuksesta”, niin liika tekeminen ja intensiteetti voivat tosiaan viedä työkyvyn ihan lopullisesti.

Vähän on parempi kuin ei mitään ja ihan hyvä riittää tai siis se, mitä työajan puitteissa ehtii tehdä.