Lätinää sosiaalisista fobioista, kiltintytön syndroomasta yms.
Kaksi viikkoa jälleen kokopäivätyössä ja olen aikaansaanut itselleni jo stressiperäisiä sydämentykytyksiä, käräyttänyt väsymyksissäni leivänpaahtimen hellalla, sekoittanut vahingossa kahvia glögiin ja nyt olen yskäkuumeessa. Toisaalta viiden viikon ”vapaalla” sain hankittua itselleni eksistentiaalisen elämäntuskan sekä sosiaalisen jännityksen. Kumpi nyt sitten olisi parempi! No, oikeasti osaan kyllä nauttia sekä vapaudesta että kokopäivätyöstä, sopeutuminen vain vie vähän aikaa.
Minulla on ollut sosiaalinen jännitys vahvimmillaan joskus parikymppisenä, jolloin ihmisten kuullen puhuminen oli ihan silkkaa helvettiä. Nyt tämä ilmiö on taas nostanut päätään, enkä oikein voi käsittää, mistä puskista tämä tuli! Juonko liian vahvaa kahvia? Oliko viiden viikon kehityskeskustelu itseni kanssa sittenkin vähän liikaa psyykelle? Nimenomaan puhuminen ahdistaa. En edelleenkään mitenkään vieroksu tai pelkää ihmisiä, mutta heti kun avaan suuni ihan arkisessa tilanteessa, sydän hyppää kurkkuun ja ääni katkeaa. Ihan kuin en osaisi enää muodostaa sanoja ja hengittää oikealla tavalla.
Parhaita lääkkeitä sosiaaliseen jännittämiseen ovat mielestäni liikunta, hengittäminen, kontaktiin heittäytyminen, sosiaalinen altistaminen sekä esiintyminen. Mitä enemmän joudun olemaan esillä, sitä helpommalta myös arjessa oleminen tuntuu. Tässä asiassa siedätyshoito toimii. Haluan uskoa, että tämä on jokin ohimenevä vaiva, johon voi omilla ajatuksillaan vaikuttaa; ajatuksilla ja teoilla. Esimerkiksi silmiin katsominen ja hymyileminen auttavat, koska silloin huomio jo siirtyy pois itsestä, eikä mikään pahenna sosiaalisia pelkoja enempää kuin oman itsensä jatkuva tarkkailu. Myös varmalla äänellä puhuminen auttaa, ja se että ”esittää rohkeaa ja reipasta”. On jännä juttu, että kun jossain tilanteessa esittää rohkeaa, yhtäkkiä tunteekin olevansa rohkea. Väittäisin, että paras keino on kuitenkin fokuksen siirtäminen itsestä toisiin ihmisiin tai muuhun ulkoiseen, kuten asiaan, josta keskustellaan.
Ehkä kirjoitan näistä sosiaalisista fobioista joku päivä lisääkin, koska kokemusta on!
No, eksistentiaaliseen tyhjyyteenkin löytyi jonkinlainen väliaikainen ratkaisu. Tämä kevät oli tarkoitus panostaa kolmeen eri esitykseen, tanssin treenaamiseen ja muutamaan kouluunkin aion vielä vanhoilla päivilläni hakea. Taidekasvatushommat eivät kuitenkaan vielä loppuneetkaan, vaan jatkuvat nyt ainakin vielä jonkin aikaa osa-aikaisena, joten ”tyhjän päälle” omien projektien pariin laskeutuminen käy tällä tavoin hieman pehmeämmin, eikä tule kertashokkina. Voi tosin olla, että soolo siirtyy nyt hamaan tulevaisuuteen. Ei vaan ole aikaa.
Kahden viikon aikana töissä olen taas saanut enemmän aikaan, kuin muutoin saisin ikinä. Miten saisin näihin omiin projekteihin samanlaisen draivin ja työtehon, lähinnä siis noihin tuotannollisiin seikkoihin, joita omien esitysten tekeminen vaatii? Toki ihan sydänkohtauksen partaalle en haluaisi töitä paiskia. Kokopäivätöihin kyllä tottuu, mutta silti ihmetyttää se työmäärä, joka ihmisillä nykypäivänä on. Miten he ikinä jaksavat tehdä mitään muuta?
Luin juuri artikkelin kympin tytöistä, joilla on ongelmia sopeutua työelämään, koska he eivät osaa priorisoida, vaan hoitavat kaikki, vähäpätöisemmätkin työt liian huolellisesti ja palavat nopeasti loppuun. (Laiskat ja rennot miehet sen sijaan sen kuin porskuttavat). Tässä suhteessa kokopäivätyöt taikka intensiivinen opiskelu ovat tehneet mulle hyvää; mitä enemmän on hommaa, sitä enemmän täytyy tasosta tinkiä, jotta saa kaiken hoidettua. Itse täytyy vaan sitten ymmärtää, missä kohtaa voi tinkiä ja missä ei. Voi esim. miettiä, kumpi on tärkeämpää: täydellinen exceltaulukko ja viimeisenpäälle muotoiltu sähköpostiviesti vaiko ystävällinen hymy työkaverille tai asiakkaalle. Joistakin asioista ei kannata (ainakaan kamalan usein) tinkiä. Sellaisia ovat esimerkiksi ammattimainen, ystävällinen ja asiallinen käyttäytyminen työpaikalla, ajoissa oleminen, oma jaksaminen, terveellinen syöminen, nukkuminen ja liikunta. Jokaisessa työssä on toki myös omat tärkeät ja kiireelliset ja vähemmän kiireelliset velvoitteet, joiden salat hahmottuvat kokemuksen myötä. Myös omista intohimoista ja harrastuksista on hyvä pitää kiinni, mutta olen kyllä joutunut myöntämään, että neljä todella fyysistä tanssituntia viikossa kokopäivätyön lisäksi on ihan maksimi. Myöskään omien esitysten tekeminen kokopäivätyön ohella ei kertakaikkiaan onnistu.
Minun on siis valittava joko kokopäivätyö tai esitysten tekeminen. Tämä ei ole helppo valinta, sillä nyt, kun olen saanut jalkaa oven väliin työelämässä ja viihtynyt todella hyvin, ajoittaisesta stressistä huolimatta, tuntuu vähän typerältä jättää taas kaikki ja hypätä jonnekin tyhjiin saleihin hiippailemaan. Siksi osa-aikatyö tuntuisi ainakin hetkeksi turvalliselta ratkaisulta: En olisi tukien ja apurahojen (joita en koskaan jaksa hakea) varassa, mutten myöskään ihan loputtoman uupunut. Hyvällä tavalla päivätyö voi myös ruokkia luovuutta, koska työskentelen joka tapauksessa kulttuurin ja taiteen parissa.
Mutta töistä siis johtui taas blogihiljaisuus. Nyt olen flunssassa. En päässyt treeneihin, joten oli aikaa istahtaa alas ja jaaritella taas hetki.