Lisää lempeyttä

Olen tässä viimeisen viikon aikana kokenut melkoisia ääripäitä. Alkaa pikkuhiljaa hahmottua, mihin haluan jatkossa keskittyä enemmän ja mistä asioista haluan, ainakin toistaiseksi luopua oikeastaan kokonaan, ehkä koko loppuelämäksi. Kiteytettynä haluan luopua asioista: hektisyys, suorittaminen, tympeys ja kriittinen arvioiminen. Haluan lisää: lempeys, rentoutuminen, keholliset ja kuuntelevat harjoitteet, neutraali havainnointi, leikillisyys, tiedostaminen ja yhdessä tekeminen.

Hain erääseen kiinnostavaan työpaikkaan ja ennakkotehtävien takia hakemiseen meni jopa pari-kolme päivää. Ei se minua sinällään haitannut, sillä tehtävien tekeminen oli ihan opettavaista, kiinnostavaa ja hauskaakin. Sinänsä kylläkin tuntui oudolta, että johonkin työhön hakiessa pitää laatia ennakkotehtäviä. Työn luonne oli ehkä aika kaukana minusta, mutta päätin silti kokeilla kepillä jäätä, sillä työympäristö olisi ollut kiinnostava ja minulla on alan koulutuskin. Aloin haastattelukutsun tullessa tietenkin jo kuvitella itseäni työssä ja vähän jo järjestellä alustavasti elämäänikin mielessäni sen mukaan. Ennen haastattelua iski sitten järjetön huimaus, uupumus, aivosumu ja huonovointisuus. Ajatus ei oikein kulkenut. Kuuluu taudin kuvaan. Haastattelussa kaikki haastattelijat esittäytyivät, mutta minä en saanut kertoa itsestäni yhtään mitään. Kysymysten laatu oli myöskin sellainen, että he todella hakevat enemmän työn suorittajaa kuin ihmistä. Työnhakijasta revittiin kaikki ideat irti ja haastattelusta jäi jotenkin aika kalsea fiilis. Minusta tuntui, että olin liian herkkä, liian kiltti, liian rehellinen, liian sitä ja tätä. Ja ennen kaikkea liian vanha ja liian ihminen. Pohjimmiltaan tietenkin tiedän, että en vain yksinkertaisesti ollut tarpeeksi pätevä, sopiva ja reipas tähän hommaan, ei siinä sen kummempaa. En tietenkään ole katkera, toki ymmärrän, että he haluavat tehtävään juuri oikean ja ammattitaitoisen täsmätyypin, joka tuntuu heti oikealta ja pätevältä.

Aloin vain sitten miettiä, että mistä se johtuu, että väkisin yritän työntää itseäni sellaisiin töihin, jotka aiheuttavat lähinnä ahdistusta ja huimausta. Jos pitää olla reipas ja työilmapiiri on hektinen ja pitää kyetä jatkuvaan ryhmätyöhön ja itse työ on vieläpä kaukana mukavuusalueeltani, niin miksi edes haen sellaista? No, kuten sanoin, ennakkotehtävien tekeminen kiehtoi ja tietenkin ajatus vakityöstä ja kivasta työyhteisöstä. Lisäksi uskon kyllä, että olisin ihan oikeasti varmasti handlannut tuon työn, ollut jopa todella hyvä siinä. En vain osannut sitä ilmaista, koska jo haastattelun ilmapiiri alkoi työntää minua kauemmas työpaikasta. No, en tietenkään saanut tuota työtä. Hetken kirpaisi, mutta sitten sainkin tilalle jotakin parempaa: Oivalluksen siitä, että tätä en ainakaan halua, ainakaan juuri nyt tässä elämäntilanteessa. Keho ilmoitti siitä ja kuuntelen nykyisin mieluusti sitä. Sain myös kutsun eräiden taiteen master-opintojen haastatteluun, mikä pelasti päivän.

Olen halunnut pikkuhiljaa jälleen alkaa tehdä asioita, jotka vievät kohti ns. epämukavuusaluetta ja olen rohkeasti hakenut haastaviakin töitä. En siis todellakaan kadu, että hain tuota työtä. Nyt vain ei ehkä ollut aika tuollaisen duunin. Eli hyvä näin. Mulla on sitäpaitsi tiedossa kesäksi kiva ja kiinnostava harjoittelupaikka ja lisäksi vielä esityksen ensi-ilta. Stressaavan ja hektisen työn saaminen tähän saumaan ei varmaankaan olisi ollut yhtään hyvä homma, vaikka varmaan siihenkin olisi jotenkin sopeutunut.

Aivan toisenlainen ja ihana kokemus oli eräs nettikurssi viikonloppuna. Kurssi oli oikeastaan jonkinlaista ääniterapiaa, vaikkei se virallisesti ollut terapiaa. Kurssilla oli ihanan lempeä, avoin, rehellinen ja luonteva tunnelma. Tuntui, että siellä tulen oikeasti nähdyksi ja kuulluksi ja saan olla täysin oma itseni. Työhaastattelun jälkeisen pingottuneen ja lannistuneen olotilan jälkeen sai vihdoin koko viikonlopun vain olla, rentoutua ja päästää jos jonkinlaista ääntä. Tuli myös sellainen olo, että tällaisten asioiden parissa haluan itsekin työskennellä. Haluan levittää työlläni tällaista oloa ja ilmapiiriä ympärilleni, en kilpailua, tuomitsemista, hektisyyden illuusiota, arviointia ja ylemmyydentuntoa. En tarkoita, etteikö ole hyvä välillä haastaa itseään ja kokeilla vaikeitakin juttuja, mutta vastapainoksi on ainakin hyvä sitten oppia tekemään palauttavia juttuja ja kunnioittaa omaa olemistaan.

Tiedättekö muuten, miksi vapaan äänen päästäminen ja laulaminen tekee ihmisille niin hyvää? Ensinnäkin siksi, että pitkä uloshengittäminen luonnostaan jo rentouttaa ja äänen päästäminen hidastaa uloshengitystä. Toisekseen ääntely saa aikaan kudosnesteiden liikettä ja näin ollen jopa ihan konkreettisesti ”puhdistaa” kehoa ja röörejä. Siksi kannattaa ainakin kokeilla hengitysharjotteita tehdessä päästää ulos myös vapaata ääntä ilman puskemista ja yrittämistä. Kannattaa myös kokeilla itsekseen kaikenlaisia kurlutuksia, kiekaisuja, lollotteluja, ynisemisiä ja vaikka mitä, mitä suusta vain pääsee omalla mukavuusalueella pysyen (eli ei suorittaen, kiristäen ja väkisin). Todella rentouttavaa! Lisäksi yhdessä laulamisella ja vapaan äänen päästämisellä on tietenkin ihan omat terapeuttiset ja esteettiset vaikutuksensa. Näitä Voicefulness-kursseja vetää laulaja ja laulun tutkija Anne Tarvainen. Ihana tyyppi ja osaa asiansa! Suosittelen kyllä näitä kursseja kaikille äänensä kanssa painivalle puhe- tai laulutyöläiselle tai ylipäänsä äänen tuottamisesta kiinnostuneille. Kurssin jälkeen oli eilen helppo hyräillä kävelylenkillä. Ääni oli todella auki!

Toinen ihana juttu on eilen alkanut psykofyysien fysioterapia. Ryhmässä keskitytään muun muassa sympaattisen ja parasympaattisen hermoston haltuunottoon. Että opittaisiin itse rauhoittamaan keho ja mieli kaikesta kuohunnasta. Oli tosi luontevaa jatkumoa tälle viikonlopun äänikurssille. Alan nyt todellakin kuntouttaa itseäni enemmän kehoa kuunnellen. Koitan jatkossa tehdä joka päivä ainakin yhden rentoutumisharjoitteen ja myös yhden tunne-mieli-ajatus -arvo -harjoitteen.

Olen nyt vasta viimepäivinä tajunnut, miten tällaisena helposti innostuvana ja tunteellisena ihmisenä kuormitan jatkuvasti todella paljon  autonomista hermostoani. Koska innostun ja myös ahdistun helposti, olen lähes koko elämäni ollut jatkuvasti ylikierroksilla. Nyt olen saanut työkaluja myös innostuksen toppuutteluun. Välillä innostus meinaa lähteä ylikierroksille ja muuttua levottomuudeksi, jännitykseksi ja peloksikin. En ole oikein koskaan aiemmin tajunnut, että myös ns. positiiviset vahvat tunteet vievät todella paljon voimia. Jos on vuoronperään todella innostunut ja todella vaikkapa jännittynyt ja toisaalta todella surullinen, pettynyt tai levoton, kannattaa opetella rauhoittamaan itsensä kehollisilla harjotteilla.

Yksi kiinnostava juttu on ollut tässä lähipäivinä myös ohjaajille tarkoitettu kurssi, jossa pohditaan vuorovaikutusta ryhmissä. On jännä, että olen pitkään ajatellut olevani aika ammattitaitoinen ryhmänohjaaja, mutta tämä kurssi on haastanut ajattelemaan, että paljon on vielä kiviä kääntämättä ja opittavaa jäljellä. On ollut myös todella kiinnostavaa kuulla muiden ryhmänohjaajien ajatuksia ja kokemuksia. Usein sitä on aika yksin ohjatessaan. Vetaistuki on tervetullutta.

Huomaan, että tämän vuoden aikana on todellakin tullut oltua paljon yksin, ja kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen vie hirveästi voimia. Toisaalta on ollut ihana muutos nyt elämässä tämä sosiaalisuuden lisääntyminen. Ehkä siihenkin pikkuhiljaa taas tottuu.

Olen myös huomannut, että tällä hetkellä objektiivisempien ja tieteellisempien kirjoitusten tuottaminen tänne tuntuu jotenkin liian haastavalta. Elämässä on liian paljon nyt kaikkea, joten kirjoittelen tänne edelleenkin aika matalalla kynnyksellä. Toivon kuitenkin, että saan vietyä blogia jatkossa vähän syvällisempään suuntaan niin, että kirjoittaisin vähemmän itsestäni ja kuulumisistani ja enemmän ”asiaa”.