Maaliskuun eka maanantai
Heti, kun ei ole lähes viikkoon kirjoittanut, tuntuu, että kynnys kirjoittamiselle on noussut. Aiheita, joita on viimeaikoina pyörinyt mielessä olisi paljonkin, mutta ajattelin nyt kuitenkin aloittaa alkuviikosta helpoimmasta, eli omista kuulumisista jälleen kerran.
Vihdoin jotain tolkkua kalenteriin, ihmisten kaipuu ja sisäinen rauha. Kalenterini on ollut lähes täysin tyhjä lokakuusta lähtien. Toki olen suorittanut muutamia kursseja ja opintoja verkossa, treenaillut esitystä, käynyt muutamissa kuvauksissa, hakenut töitä, lukenut ja kirjoittanut, mutta pakollisia menoja ja ns. arkea on ollut hyvin vähän. Onhan siinä ollut omat ihanat puolensa ja kaikki turha säätäminen on karsiutunut pois, mutta… On henkisesti melko rankkaa, kun ihan kaikki on oman viitseliäisyyden ja reippauden varassa, eikä kukaan odota tai vaadi minulta yhtään mitään. Viisi kuukautta on pitkä aika olla kotona eristyksissä ihan kaikesta: työstä, harrastuksista, ihmisistä, opinnoista, projekteista… Varsinkin, kun en voi edes kuntoilla enkä tanssia. Vaikka olisi kuinka reipas, omatoiminen ja introvertti, niin kyllä siinä ”ihan pikkuisen” tuntuu oma potentiaali ja elämä valuvan hukkaan.
Olenkin tässä pähkännyt edeltävät kuukaudet pääni puhki, mihin suuntaan lähteä ja miten saada kalenteriin mielekkäitä opintoja, töitä tai projekteja, etteivät päivät valuisi hukkaan. Minua on myös välillä vaivannut pelko, etten enää edes pärjää työelämässä tai ”ihmisten ilmoilla” sitten kun sinne joskus joudun. Olikin ihanaa, kun yhtä työharjoittelupaikkaa hakiessani eräs hakemuksen vastaanottanut sanoi: ”Mieluusti kyllä ottaisimme sinut harjoitteluunkin, mutta tuolla koulutuksella ja kokemuksella ansaitsisit kyllä ihan kunnon ja täyden palkan!” Tämä oli itsellenikin taas muistutus siitä, että minä en ole poikkeuksellisen huono, vaan että tilanne on poikkeuksellisen huono.
Olen selvitellyt, mitä opintoja voisi suorittaa verkossa koronasta huolimatta (esim. kirjoittamista). En jotenkin näe järkeä osallistua nyt lähiopintoihin ryhmissä, vaikka niitä järjestettäisiinkin ja vaikka oma mielenterveys sitä vaatisikin ja vaikka sainkin aivan ihanan opiskelupaikan. Tuntuisi ihanalta nähdä ihmisiä livenä ja jutella kasvokkain, mutta ehkä täytyy nyt vain jaksaa olla kärsivällinen.
Olen myös miettinyt, minkälaisia projekteja kannattaisi suunnitella, jos korona tulee jatkumaan vuosia. Oma alani on sellainen, joka vaatii kokoontumisia, ihmiskontakteja ja kosketustakin. En tiedä, onko tällä alalla mitään tulevaisuutta, jos korona vain jatkuu. Olen miettinyt, miten esitystaidetta voisi siirtää tai tehdä nettiin, miten opettaa netissä ja miten työllistyä etänä. Kaiken lisäksi, olen aiemmin erikoistunut seniorien kanssa draaman tekemiseen, joten se kaikki on nyt ihan mahdotonta. Kesällä voisi kylläkin tehdä sitten jotain ulkona!
En mitään muuta niin kaipaa kuin päästä tekemään ja esittämään esityksiä ihmisten kanssa ja ihmisille. Nyt olen sopinut keväälle esitystreenit. Tulemme treenaamaan esitystä kahdestaan melko suuressa tilassa maskit päässä. Se tuo kiehtovaa sisältöä ja rytmiä arkeen. On myös ihanaa nähdä vastanäyttelijää pitkästä aikaa!
Olen myös hommannut itselleni mielekkään työharjoittelupaikan loppukeväälle-kesälle. Kivaa! Jotakin järkeä tähän kaikkeen. Työharjoitteluun liittyy seniorityö, taide, tanssi, teatteri ja kiertue-esityksen valmisteleminen.
Suunnitelman löytäminen tälle epämääräiselle pandemiakeväälle, kesälle ja ehkä syksyllekin tuo jonkinlaista mielenrauhaa. Kevään siis keskityn esitykseen treenaamiseen ja kesän sitten työharjoitteluun ja toivottavasti esityksen näytöksiin. Syksylle on todennäköisesti tiedossa kokopäiväopintoja. Toivon todella, että syksyllä pääsisimme jo takaisin ”normaaliin” ja lähiopetukseen. Voipi olla toiveajattelua.
Uintikauden korkkaus ja talviturkin heittäminen. Kävin eilen pitkästäaikaa avannossa kastautumassa. Viimeksi olen tainnut käydä joessa marraskuussa. Ei tuntunut yhtään pahalta! Nyt voisikin taas aloittaa säännöllisen pulahtamisen, kun ei tuosta mitään flunssaa tai sydämentykytyksiä jälkikäteen (ainakaan vielä) seurannut. Terveydellisistä syistä olen ollut vähän varovainen viimeaikoina kroppaa rasittavissa jutuissa. Aiemmin ramppasin kylmissä vesissä paljon useammin.
Teatteri. Olen nyt taas innostunut omasta työstäni ja alastani kovasti. Vertaisvoimaa olen hakenut lukemalla alan kirjallisuutta ja lehtiä, katsomalla esitysstriimauksia ja aloittamalla esityksen uudelleendramatisointia. Olin myös hakenut yhteen teatterikouluun Ruotsiin. Valitettavasti huomasin liian myöhään, että mun olisi pitänyt lähettää sinne todistuksia postissa (!) helmikuun aikana, enkä ollut tuota hoksannut! Eli se meni sitten siinä. Tulipahan opeteltua eräs Olgan monologi Kolmesta sisaresta. Sen verran innostuin kuitenkin taas uudelleen tuosta ruotsiksi näyttelemisestä, että täytyisi nyt keksiä, miten sitäkin pääsisi jatkossa harjoittamaan vähän enemmän. Perustamani teatteri juhlii muuten tänä vuonna kymmenvuotispäiväänsä!
Senioriteatteriryhmän perustaminen. Minulta on pyydetty, että perustaisin senioriteatteriryhmän/ilmaisutaidon ryhmän eräälle Helsingin asuinalueelle. Tämäkin nyt tietenkin liittyy aikaan post-korona. Siihen pitäisi myöskin hakea rahoitus eli oma palkka itse. Pitäisi alkaa kartoittaa apurahoja, joita voisi tähän tarkoitukseen hakea. Juuri nyt kaikki on hyvin hypoteettista. Voiko tällaista lähivuosina edes toteuttaa? Seniorityön ja taiteen yhdistäminen tulee nyt kuitenkin lähivuosina olemaan se, johon aion panostaa ammatillisesti. Koen tällaisen työn tärkeäksi ja ajattelen myös, että minulla olisi tuolla saralla paljon annettavaa.
Verkostoitumista. Viimeaikoina on tullut kivoja yhteydenottoja oman alan ihmisiltä, että tehtäisiin jotakin yhdessä. Tällainen työhön liittyvä verkostojen aktivoiminen tuntuu mukavalta ja tuo uskoa tulevaisuuteen.
Seuraava postaus on varmaan vähän jotain vähän syvällisempää. Kivaa viikkoa kaikille!