Miltä helpotus tuntuu?

Perjantaina 13. päivä sain kunnan terveysviestinnän kautta diagnoosin vakavasta, kuolemanvakavasta sairaudesta. Olen sen jälkeen elänyt epätodellisessa olotilassa. Tunnelmat ovat vaihdelleet kafkamaisen painajaismaisista ja surrealistisista sellaiseen ”ehkä tästä nyt jotenkin selvitään” ja absurdin epäuskoiseen, että voiko tämä olla totta.

Jotain epäilyttävää diagnoosissa oli. Se oli ikäänkuin todettu viestin sivulauseessa. Viestistä tuli sellainen olo, että ”tämähän nyt on jo sinun tiedossasi mutta mitään varsinaisesti uutta ei ole löytynyt viimeisimmässä tutkimuksessa”. Diagnoosi ei myöskään käynyt mitenkään järkeen ottaen huomioon elintapani ja historiani, ei mitenkään. Silti oli pakko uskoa siihen, varautua pahimpaan. Varasin kuitenkin ajan viestin lähettäneelle lääkärille saadakseni selvyyden asiasta. Että mitähän vittua. Että miten ylipäänsä tällaisesta asiasta voidaan vain laittaa viestiä kohtaamatta asiakasta kasvokkain!

Minua on siis palloteltu tämän yli vuoden jatkuneen  lihasväsymyksen takia lääkäriltä toiselle ja nyt viimeisin lääkäri ei ollut koskaan edes tavannut minua. Hän ei siis tunne taustaani, eikä tiedä tarkemmin elintavoistani. No, äsken sitten tapasimme ja kyllä. Diagnoosi ei ollut minun.

Se on ollut jonkun toisen ja jo aiemmin hänellä todettu. Eräs aiempi lääkäri on puoli vuotta sitten laittanut vahingossa tiedot minun lähetteeseeni. Nämä tiedot ovat sitten jääneet sinne kohdalleni ja uusi lääkäri on tietenkin uskonut, että ne ovat totta. Mutta sitten hänkin oli alkanut epäillä ja selvittää asiaa, koska monet asiat eivät täsmänneet. Olipa onni, että älysin heti varata ajan.

Aivan uskomatonta, että näin voi käydä! Ja toisaalta hyvin inhimillistä. Mutta se helpotuksen tunne, etten olekaan kuolemansairas. Se on valtava. Ostin itselleni ruusuja sen kunniaksi, en kuolekaan ihan vielä.

Olen kyllä tuntenut viikon aikana  niin monenlaisia tunteita, että en ikinä aikaisemmin. Eilen olin niin painajaismaisissa tunnelmissa esitystreeneissä, että tuli aika trillerimäisiä ideoita kuin liukuhihnalta. Jotain iloa tästäkin!

Oli ihanaa laittaa äsken äidille viesti, että ei tämä ollutkaan totta. Toki on surku sen ihmisen puolesta, jonka diagnoosi tämä on, mutta ehkä hän on jo elänyt pitkään, ehkä hänen kohdallaan sairaus on jo ihan peruskauraa, minulle tämä tuli ihan puskista.

Varmaankin tästä pitää tehdä hoitovirhekantelu tuon kesällä sössineen lääkärin toiminnasta, joka muutenkin hoiteli asioita ihan vasemmalla kädellä ja todella välinpitämättömästi. Tämä on melkoinen moka! Mutta nyt ensin nautin hetken tästä helpotuksentunteesta ja keitän hyvät kahvit.

Jos tulen vielä joskus saamaan diagnoosin jostakin vakavasta sairaudesta, luulisin nyt tietäväni, miltä se tuntuu. Kaikkien vakavien sairauksien kanssa eläminen on todella perseestä, mutta kyllähän niidenkin kanssa voi elää. Sairaus ei ole koko elämä. Kaikkeen tottuu. Ehkä jopa kipuun? Mutta koitetaan kuitenkin olla liikaa murehtimatta ihan pienistä ja turhista asioista, jos mahdollista, koska aiempi ”normaali arki” on jotain sellaista luksusta, mitä sairaana todella tulee kaipaamaan!

Diagnoosi tästä mysteerisairaudesta siis edellen saamatta, mutta ainakaan se ei nyt ollut tuo 13. perjantaina tullut. Onnea tämäkin.