Mitä olen oppinut tänä kesänä

Olen tänä kesänä oivaltanut elämästäni ja itsestäni joitakin asioita, jotka olen jo ehkä aiemminkin tiennyt, mutten ole halunnut myöntää.

Nyt on kuitenkin hyvä pysähtyä ja miettiä, että miksi tämä kevätkesä on ollut ajoittain niin ahdistava ja mitä voisin tehdä, ettei tällaista enää tulisi, ainakaan samoista syistä. Toki tässä kesässä on ollut paljon myös hyvää ja ihania hetkiä, uimista, puistoilua, pyöräilyä, ystäviä, tanssia, oivalluksia, rauhallisia aamukahveja, aurinkoa ja keväälläkin oltiin matkalla. Olin keväällä myös hyvin väsynyt ja kaipasin lepoa, rauhaa ja aikaa influenssasta ja sen jälkeisestä flunssakierteestä toipumiselle. Siksi olenkin kiitollinen, että olen sitä lepoa ja rauhaa saanut. En olisi myöskään saanut mentyä yhteenkään pääsykokeeseen, jos olisin ollut koko kevään ja kesän stressaavassa kokopäivätyössä.

Nyt tämä elämäntilanne on alkanut kuitenkin ahdistaa, jopa masentaa, ja pahimmillaan on ollut jotenkin todella elämästä vieraantunut olo. On sellainen olo, että mitä tahansa saattaa tapahtua pian, joku läheinen voi sairastua, saatan itse saada jonkun vakavan taudin tai kuolla huomenna. Tällaiselle säästöliekkielämälle ei kertakaikkiaan ole nyt enää aikaa. Tämä on tuhlausta.

Viikon päästä tosin alkaa tapahtua kivoja juttuja,kun on tiedossa festareita ja mökkeilyä ja näen läheisiä sukulaisia ja paljon kavereita ja vajaan kuukauden päästä alkavat opinnot ja syyskuussa vielä toisetkin.

Postaus on taas vähän itsekeskeinen ja päiväkirjanomainen, mutta ehkäpä näistä oivalluksista joku muukin saa jotakin?

• En enää ikinä ala tehdä teatteriesitystä totaalisen yksin. Se on pirun tylsää, outoa ja jopa mahdotonta. Tarvitsen jatkossa soololleni vähintäänkin ohjaajan, dramaturgin, koreografin tai no, jopa kanssanäyttelijän, soolosta viis. Ennen kaikkea tarvitsen jonkun, jonka kanssa pallotella ideoita, jakaa innostusta, jutella, luoda ja kyseenalaistaa. Mulla on jutussa mentori, mutta mentori ei ole sama kuin työkaveri. Yksin tekeminen on ihan mahtavaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta nyt huomaan, että innostuakseni ja motivoituakseni tarvitsen ympärilleni työryhmän, vähintäänkin työparin.
• Musta ei tule apurahataiteilijaa. Ainakaan yksin. Tämä on nyt hyvä myöntää. Jos en jatkossa löydä taideyhteisöä, jossa toimia, teen mieluummin jotakin muuta työtä, vaikka tuotannollisia tai jotain ihan muuta. Ehkä koulun alkamisen myötä saan sieltä koulusta soololleni tukea ja foorumin tehdä. Mulla on taipumusta erakoitua ja hakeutua eroon kaikesta arjen tohinasta, mutta se ei pidemmän päälle tee psyykelle hyvää.
• Olen suoritus- ja työkeskeinen. Työ ja touhu piristää, passiivisuus masentaa. Mitä enemmän teen töitä, sitä onnellisempi olen. Kaipaan paljon rauhaa, hiljaisuutta, aikaa ja tilaa ympärilleni. Yksin työskennellessä on kuitenkin todella helppo olla saamaton ja lykätä asioita tuonnemmas. Ja mitä enemmän asioita lykkää, sitä enemmän ahdistaa ja sitten kun ahdistaa, niin sitä vaan moittii itseään ja ryhtyminen on vielä vaikeampaa. Paras fiilis on ollut niinä iltoina, kun olen saanut mentyä mahdollisimman monelle tanssitunnille, kirjoitettua ja mitä nyt sitten olenkin päivän tavoitteeksi asettanut. Olen varmastikin ominut isältäni järjettömän suorituskeskeisyyden, mutta sille nyt ei vaan voi mitään, että levosta ei voi nauttia, jos ei vastapainoksi tee töitä. Ja onhan se nyt vaan fakta, että liika yksin oleminen ja ajatteleminen ei tee kenellekään hyvää. Jatkossa tiedän järjestää työolosuhteeni niin, etten jää työni kanssa näin yksin, sillä ilman ulkoisia paineita ja työyhteisöä passivoidun ja masennun. Myyn mieluummin vaikka jotain pieniä pompuloita kesäkahvilassa kuin vietän toista tällaista omituista kesää.
•  Tanssiminen tekee hyvää. Tähän ei oikeastaan ole lisättävää. En sanoisi, että tanssiminen on aina kivaa, oikeastaan päinvastoin, mutta mitä enemmän tanssin, sitä paremmin voin henkisesti. Mitä enemmän välttelen tanssitunteja tekosyillä, sitä enemmän ahdistaa. Toki levätäkin pitää ja kroppaa kuunnella. Mieli jaksaisi tanssia valitettavasti paljon enemmän kuin tämän ikäinen kroppa.
• Jos ahdistaa niin paljon, että ei pysty mihinkään järkevään, mene uimaan, venyttele, pyöräile, kävele kauniissa maisemissa, mene museoon tai teatteriin, kirjoita tai lue. (Lukeminen tosin usein vaatii tietyn keskittymisen tason, usein myös kirjoittaminen). Myös siivoaminen auttaa usein akuuttiin ahdistukseen. Vihonviimeinen keino on lenkkeily. Se on se helpoin, mutta mulle se viimeisin, koska reidet, lonkat ja polvet paukkuu muutenkin.
• Uusiin paikkoihin kannattaa mennä ja kauniit maisemat piristävät. Eilen kävin ekaa kertaa Kumpulan Kasvitieteellisen puutarhan kahvilassa jätskillä.
• Perfektionismista kannattaa luopua ja luottaa pikemminkin säännöllisyyteen. Useimmiten esim. tanssiminen on ihan paskaa ja raskasta ja vaikeaa ja sattuu ja kiukuttaa, mutta joka kerta oppii vaikean kautta jotakin uutta. Se taas onkin tosi kivaa ja palkitsevaa, kun seuraavalla kerralla huomaa, että kroppa muistaakin jotain ihan uutta.
• Näe ihmisiä tarpeeksi usein. Vaikka väkisin. Jos mitään työyhteisöä ei ole, niin kannattaa pitää yllä edes jonkinlaista sosiaalista kanssakäymistä, muuten sattaa mieliala muuttua jo viikossa hyvin oudoksi.
• Pieni stressi ja kaaos pitää vireänä ja tuo mielekkyyttä ja vaihtelua elämään. On todella vaikeaa löytää sellaista tasapainoa, että stressin taso olisi aina juuri sopiva. Itse olen usein sellainen ääripäissä heiluja. Joko mulla on ihan liian vähän mitään ja olen onnistunut luomaan itselleni kunnon erakkokuplan (kuten tänä kesänä) tai sitten on ihan kamalasti kaikkea sälää ja saan lopulta lähes uupumuksen, (kuten keväällä 2017). Sanoisin kuitenkin, että mieluummin hieman liikaa stressiä kuin liian vähän mitään. (Nyt ainakin tuntuu siltä ja voi olla, että vuoden päästä kaipaan taas hieman lepoa.) Passivoituminen tapahtuu kuitenkin hyvin helposti ja silloin sitä onnistuu stressaantumaan ihan todella mitättömistä asioista ja hallinnan tunne kaikesta katoaa. Jos taas on paljon asioita ympärillä, stressinsietokyky pikkuhiljaa nousee ja asiat saavat tärkeysjärjestyksensä. Levolle ja unelle on kuitenkin ehdottomasti oltava paikkansa.

Nyt, hyvää viikonloppua kaikille ja ehkä nähdään huomenna Teknopiknikillä!