Voiko sairaus tuoda jotain positiivista elämään?

Yleisesti ottaen en välttämättä kannata sellaista ajattelua, että ”jokaisella asialla on valoisat puolensa”, koska kaikilla asioilla ei kertakaikkiaan ole. Jotkut tapahtumat, sairaudet, onnettomuudet ja menetykset ovat yksinkertaisesti siinä hetkessä ihan vain läpeensä paskoja, ja niiden kanssa pitää vain yrittää jotenkin elää siitä huolimatta. Jokainen saa toki ajatella omista sairauksistaan mitä vain, mutta toiselle en menisi sanomaan, että ”ajattele positiivisesti ja syö terveellisemmin, niin kyllä se siitä”.

Ajattelin silti tehdä pientä listaa siitä, mitä mahdollista hyötyä omasta sairaudestani on ollut tässä parin vuoden aikana. Koska en ole mitenkään haudan partaalla, jaksan vielä etsiä tästä positiivisiakin seikkoja.

Varsinaista diagnoosia ei siis vielä ole, mutta koska oireita on ja syitä ei löydy sisäelimistä eikä muualtakaan, niin olen pääsemässä tutkimuksiin polille, jossa kartoitetaan, voisiko kyseessä olla kroonistunut väsymysoireyhtymä. Toki vieläkin elättelen toiveita, että kyse olisi ”vain” urheilijan ylikunnosta ja palautuisin siitä pikkuhiljaa. Mutta tosiaan tämä on nyt kestänyt jo pari vuotta, eikä lepääminen ole auttanut millään lailla, joten ihan pienestä asiasta ei ole kyse. (Ja ei, kyseessä ei ole raudan, d-vitamiinin, b-vitamiinin tai minkään muunkaan ravintoaineen puute, olisipa kyse vain siitä.)

Pakonomainen tanssitunneilla ramppaaminen on loppunut. En tiedä, kumpi tuli ensin, muna vai kana, eli oliko ensin sairaus ja siksi tanssiminen alkoi tuntua väkinäiseltä, vai treenasinko yksinkertaisesti liikaa tai väärin  ja siksi sairastuin. Joka tapauksessa nyt on yksi harrastus ja mahdollinen unelma-ammatti vähemmän. Ei musta tietenkään mitään huipputanssijaa olisi muutenkaan enää tässä iässä tullut, mutta vähän kuitenkin kiinnosti vielä hakeutua johonkin kouluun, jossa olisi päässyt tanssimaan täyspäiväisesti ja kehittämään itseään tanssipedagogina ja koreografina. No, yksi haave (ja haihattelun kohde) vähemmän. Tanssimisessa sinänsä ei ollut mun kohdalla mitään negatiivista, mutta sain aiheutettua kalliista tanssitunneista itselleni melkoisen stressin, koska aina yliarvioin voimani ja innostuin ilmoittautumaan aina vähän liian monelle tunnille.

Tärkeämpien asioiden pakeneminen lenkkeilyyn ja kuntoiluun on loppunut. Mulla on ollut aina vähän taipumusta paeta tärkeämpiä asioita (jopa tanssimista) siihen, että lähdenkin lenkille tai uimaan tai kuntoilemaan. Siinä ikäänkuin tuntuu, että on tehokas, kun kuntoilee, mutta tavallaan turha ja liika kuntoilu on kaikesta muusta tekemisestä pois. Nyt tuo kuntoiluun menevä aika on täytynyt täyttää jollakin muulla ja on tullut kohdattua se tosiasia, että olen paennut esim. urahaaveitani vuosikausia turhaan kuntoiluun ja sellaiseen näennäiseen tekemiseen. Nykyisin menen kävelylenkille, jos tarvitsen sitä ja jos tuntuu siltä, en sen takia, että pakenisin jotakin tai että yrittäisin väkisin ”kohottaa kuntoa”. Sellainen treenaaminen pelkän treenaamisen tai ulkonäön vuoksi, no, en pidä sitä enää kovinkaan korkeassa arvossa.

On täytynyt löytää muita tärkeitä asioita liikunnan tilalle. No tämä liittyy tavallaan edelliseen. En enää näytä yhtä timmiltä kuin ennen, en enää voi syödä kuin hevonen, en enää voi paeta tunteitani lähtemällä juoksulenkille. En enää ole se, jolla on ”tosi hieno fyysinen ilmaisu ja osaaminen”, koska en enää voi olla fyysinen. En myöskään enää ole se vahva, voimakas ja energinen. Nyt tiedän, miltä tuntuu olla fyysisesti heikko, en ole koskaan aiemmin kokenut sitä, paitsi ehkä kuumeessa tai vatsataudissa.

Empatiakyky. Pystyn nyt vielä paremmin samaistumaan vanhuksiin, liikuntarajoitteisiin tai muihin sairastuneisiin. Empatiakyky hitautta, haurautta ja epätäydellisyyttä kohtaan on lisääntynyt. En enää ärsyynny kadulla, jos joku kävelee hitaasti, olen itse  se.

On pakko olla uudella tavalla luova esityksiä tehdessä. Kun en enää pysty riehumaan, liikkumaan vapaasti ja hengästymään, olen joutunut tekemään ihan uudenlaisia ratkaisuja esityksiä valmistaessa. Olen joutunut turvautumaan muiden kykyyn riehua ja samalla keventämään omaa tekemistäni. Rajatut mahdollisuudet ovat toisaalta mahdollistaneet aivan uusia polkuja esimerkiksi koreografioita tehdessä tai näytellessä. Olen löytänyt itsestäni haurauden, hitauden ja minimalismin.Esityksistäni on tullut hiotumpia.

En voi kompensoida fyysisellä osaamisellani ja ulkonäölläni henkistä puolta. On täytynyt kehittää omaa henkistä kanttia ja vahvistaa itsetuntoa, koska fyysinen puoli on heikentynyt, enkä voi paeta sen taakse.

Olen jäälleen palannut teatterin pariin. Pakenin teatterin tekemistä jollain tasolla vaihtamalla tanssiin. Koska olin tanssimisessa jo alun alkaen ”tosi surkea”, minulla ei ollut sen suhteen mitään paineita. Nyt kun en enää voi tanssia, olen alkanut uudelleen kiinnostua näyttelemisestä ja huomaan, kuinka olen paennut sitä asiaa kymmenen vuotta. Toki tanssitaito tukee myös muita esiintymisen osa-alueita, mutta ovat ne silti kaksi ihan eri asiaa, näytteleminen ja tanssiminen. Näytteleminenkin on kuitenkin hyvin fyysistä ja sekin on pitänyt jättää nyt jäähylle. Ehkä jatkossa joudun keskittymään yhä enemmän ohjaamiseen, mikäli tämä jatkuu.

Olen viisastunut Suomen terveydenhuollon ja erilaisten sairauksien oireiden suhteen. 

On tullut kirjoitettua ja luettua enemmän. 

En edelleenkään ole täysin sinut sen asian kanssa, etten ehkä koskaan enää voi urheilla, tanssia tai mennä kyykkyyn ja ylös hengästymättä, mutta ehkä tämä rauhoittuminen on jotain hyvääkin mukanaan tuonut.

Kuvat: Ilkka Vuorinen