Mitkä asiat ilahduttavat juuri nyt?

Tämä vuosi on ollut melkoinen. Sairastelu, väärät diagnoosit, takaisin tulleet lähetteet, pandemia, Vastaamon tietovuoto. Välillä on sellainen olo, että mitähän ikävää vielä voisi tapahtua… Laskin myös, että olen tässä parin vuoden aikana viettänyt jopa kymmenen kuukautta kotona! Toki olen tehnyt lähes koko ajan jotain, opiskellut, lukenut, tehnyt esitystä, kirjoittanut, mutta siis että olen pääasiassa ollut kotona! Niin paljon! Vähemmästäkin mökkihöperöityy! Kotona ollessa taantuu jotenkin ihmisenä. Siksikin tuntuu, että mikä tahansa (ei fyysinen) päivätyö voisi nyt piristää. Ja siksi myös positiivisten asioiden kirjaaminen voisi tehdä hyvää tähän saumaan!

Mitkä asiat siis ilahduttavat juuri nyt:

Äänikirjat suomeksi ja ruotsiksi. Olen jo vuosia tykännyt kuunnella paljon äänikirjoja esim. Yle Areenasta. Siellä äänikirjamateriaalia on kuitenkin lopulta aika vähän. Kuunnelmissa minua häiritsee ärsyttävät ja yllättävät äänitehosteet. Nyt olenkin kuunnellut paljon romaaneja ja erilaisia itsehoito-oppaita äänikirjasovelluksesta. Ihan äskettäisenä löytönä ovat olleet Margaret Atwoodin romaanit ruotsiksi! Romaaneja kuuntelen pääosin iltaisin ennen nukkumaanmenoa, mutta itsehoito-oppaisiin ja niiden antamiin tehtäviin keskityn aamuisin. En vielä ihan ole keksinyt, mikä olisi paras aika päivästä kuunnella romaaneja riikinruotsiksi. Ei saa olla liian väsynyt, muuten menee puolet ohi muttei liian aktiivinenkaan. En osaa kuunnella äänikirjoja, jos teen jotakin muuta samalla. Myöskään ulkoillessa en halua kuunnella mitään. Kuuntelen luonnossa mieluummin niitä luonnon ääniä, kuten tuulta ja lintuja, kunhan liikenteen metelistä pääsee tarpeeksi kauas. Äänikirjat ovat myös pelastaneet sellaisia päiviä, kun tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä, eikä kertakaikkiaan jaksa tehdä mitään muuta kuin maata. Minulla on taas ollut yli viikon lämpöä (ilman flunssaa), joten en periaatteessa edes saisi tehdä mitään raskasta tai mennä mihinkään.Tämä oireeton kuumeilu on tosin vaiheillut ja jatkunut jo sen 1,5 vuotta, joten koronaa se tuskin on. Äänikirjoja tulee siis kuunneltua jopa muutama viikossa.

Nick Cave. Nick Caven Ghosteen ja Skeleton Tree -levyt ovat tuoneet lohtua jo marraskuusta 2019 lähtien. Kuuntelen niitä aina treenien lopuksi tai keskelläkin, jos tulee sellainen olo, että kaipaa lohtua. Jotenkin musiikillisesti ihanan naiivia ja pateettista, mutta samaan aikaan kekseliästä, kaunista ja rauhoittavaa, Ja kestosoitossa tietenkin biisi Into My Arms, se on vaan niin kaunis. Oikeastaan musiikkia on tullut viime vuosina kuunneltua ainoastaan silloin, kun teen esityksiä. Esitystä suunnitellessani kuuntelen paljonkin erilaisia biisejä. Jos joku juttu jumittaa, musiikki auttaa aina! Mutta muuten en kuuntele musiikkia oikeastaan ollenkaan (no ehkä joskus ruokaa laittaessa ja leipoessa!). Nick Cave on poikkeus, sitä tulee kuunneltua esitysprosessien ulkopuolellakin.Syksy 2019 ja siihen liittyvät muistot ja opit. Vaikka viime syksy olikin melkoista vuoristorataa, en ollut silloinkaan terve ja vaikka oli myös huonoja ja yksinäisiä hetkiä, se oli myös monella tavalla ihana ja avartava. Oivalsin monia tärkeitä asioita itsestäni näyttelijänopintojen ja tanssipedaopintojen kautta. Opin muun muassa, että olen aika sosiaalinen ihminen ja tarvitsen ja kaipaan enemmän ihmisiä elämääni. Opin, että tulen ihan hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa, olen pakoillut vuosia ihan turhaan. Opin, että osaan vaikka mitä. Opin, että teatterin lavalla olen onnellinen. Opin, että 20-vuotiaat voivat olla ihan mahtavia tyyppejä. Opin, että osaan jopa tehdä koreografioita! Jostain syystä joulukuussa 2019, niin raskas kuin se olikin, tunsin todella eläväni. Olin mukana neljässä esityksessä ja tein yhden soolon. Tuntui, että tästä tämä nyt lähtee! Siksi maaliskuun 2020 puodotus  ”vanhaan todellisuuteeni” eli kotiin eristäytymiseen tuli todella pahana takaiskuna. Mutta onneksi oli tuo syksy 2019, talvi 2020 ja ne hyvät kokemukset ja muistot! Tiedän nyt myös, mitkä asiat tekevät minut onnelliseksi: ihmiset, teatteri, tanssi, yhteenkuuluvuus, luovuus, ilo ja tietenkin rakkaus. Mikään näistä pelkästään ei riitä. Pelkkä teatteri ei riitä, vaikka joskus niin luulin.Tietenkin olen ymmärtänyt ihmisten ja yhteenkuuluvuuden merkityksen jo aikoja sitten. Nyt kuitenkin vasta oikeastaan syksyllä 2019 koin sen ihan oikeasti, tunsin ensimmäistä kertaa kuuluvani johonkin.

Tyhjät tanssisalit ja esityksen tekeminen. Pysyäkseni järjissäni käyn aina välillä suunnittelemassa esitystä kodin ulkopuolella. Varaan siihen tarkoitukseen tyhjän tanssisalin itselleni. Siellä saan keskittyä hetken ihan vain esitystaiteeseen, teksteihin, musiikkiin, fiilistelyyn ja tulevan esityksen maailmaan. Välillä syntyy paljonkin, välillä ei mitään ja silloin vain makaan tai venyttelen ja kuuntelen musiikia. Kun en voi tällä hetkellä tanssia, on tietenkin ihan pröystäilyä treenailla tyhjässä tanssisalissa. Voisin aivan hyvin periaatteessa tehdä kaikkia noita asioita kotonakin. Mutta kun en tee! Se on se pointti. Tarvitsen tilan, jossa keskittyä. Eilen meidän piti aloittaa esitystreenit näyttelijäkaverini kanssa. Siirsimme treenit nyt ”vähän paremmille ajoille”,  mutta treenailin eilen silti yksin. Olin ollut tuossa treenitilassa hänen ja kolmannen esiintyjän kanssa viimeksi helmikuussa. Treenasimme helmikuun viikonloput ahkerasti ja arkena opiskelimme (toisen näistä näyttelijöistä kanssa) elokuvanäyttelemistä Outokummussa. Vaikka olin tuolloinkin huonossa kunnossa ja todella väsynyt, oli se silti tosi hieno kuukausi! Täynnä kaikkea kivaa! Nyt astuin tuohon tyhjään treenisaliin yhdeksän kuukauden jälkeen. Opiston eteisessä tulvi vastaan tuttu ja nostalgiaa herättävä tuoksu! Se ekoja treenejä edeltävä jännitys, yhdessä treenaaminen ja valmistuva esitys ja käymämme keskustelut… Yhtäkkiä tuntui, että kaikki tämä maalis-marraskuussa läpikäymäni paska katosi ja hyppäsin takaisin niihin helmikuisiin tunnelmiin, jossa oli tekemisen meininki. Vaikka esitys onkin muuttunut todella paljon ja kokoonpanokin hieman vaihtunut, on prosessi silti voimissaan. Oli ihana eilen keskittyä kuusi tuntia ihan vain pelkästään esityksen tekemiseen. En tiedä, sainko niin paljon aikaiseksi kuin olisin voinut, mutta sain alulle kaksi pientä koreografiaa ja vietyä joitakin ideoita hieman alkua pidemmälle. (On muutenkin ihan oma haasteensa tanssia, näytellä ja jopa puhua ilman, että rasittuu yhtään, mutta siitä joskus toiste.) Esitys on nyt ihan hyvässä vaiheessa. Olen nyt hyväksynyt, etten voi riehua ja niillä ehdoin koostan esityksen. Onneksi minulla on mukana toinenkin esiintyjä, joka on terve ja nuori.Joulu. Minulla joulu ja talvi alkaa aina itsenäisyyspäivästä.  Jotenkin joulun fiilistely ennen itsenäisyyspäivää on väärin, siis omassa päässäni. Usein tosin aloitan porkkanlaatikon ja rosollin syömisen jo alkusyksystä, mutta ne ovatkin minulle helppoa arkiruokaa. Joskus oli tosin aikoja, kun elin koko marras-joulukuun pelkällä kahvilla ja glögillä. Itsenäisyyspäivänä aloitan jouluradion kuuntelemisen. Noin puolivälissä joulukuuta ostan hyasintin ja aloitan Philomelakuoron joululevyn kuuntelemisen. Kaikki muukin joulufiilistely jatkuu sitten tasan siihen joulupäivään asti. Siihen se sitten lopahtaa. Joulufiilistely onkin mulle sitä musiikkia, kynttilöitä, hyasintin tuoksua ja ehkä vähän siivoamista, ei mitään hössötyksiä. Leipomisetkin olen jättänyt vähän vähemmälle, koska mies ei oikein syö pullaa ja itse en niin välitä rasvaisista tortuista. Aatoksi sitten leivon aina pullaa, torttuja, pipareita ja usein vielä juustokakunkin ja toivon, että joku muukin söisi niitä. Olin toivonut, että tämä joulukuu olisi ollut täynnä teatteriopintoja, esitystreenejä, kursseja, ihmisiä ja kaikenlaista puuhaa, mutta toisin kävi. Saan silti nauttia joulujutuista, vaikkei takana olekaan kiireistä, hektistä, arkista ja työntäyteistä vuotta!

Työhaastattelut. Vaikka ne ovatkin pelottavia, varsinkin, jos ei ole ihan varma, onko edes yhtään sopiva työhön tai onko työ ihan edes se, mitä haluaa, ovat ne silti aina opettavaisia ja on mukavaa, kun edes pyydetään haastatteluun! Tänään on tiedossa yksi! Pitääkin vähän jotenkin henkisesti valmistautua kiperiin kysymyksiin. Työ olisi osa-aikainen, joten siinä mielessä se sopisi loistavasti tähän elämäntilanteeseen.

Haaveilu. Olen kova haaveilemaan. Käytän oikeastaan joka aamu varmaankin pari-kolme tuntia pelkästään haaveiluun tai vaihtoehtoisesti aamusivujen kirjoittamiseen. Nyt olen tosin yrittänyt tehdä haaveilusta aiempaa konkreettisempaa ja alkanut kirjata ylös esim. pieniä ideoita ja askelia, miten päästä oikeasti kohti haavettani. Olen myös yrittänyt vähän kirkastaa haaveitani ja pohtia, mikä tällä hetkellä estää haaveiden toteutumisen ja myös sitä, miksi haaveilen siitä, mistä haaveilen, mitä pohjimmiltani kaipaan. Yksi ihan konkreettinen, joskin itsestäänselvä oivallus oli se, että ”Jos uskoo haaveidensa toteutumiseen vasta, kun on itse onnistunut, ei tule koskaan aloittaneeksi, koska ei voi onnistua, jos ei aloita.” Jep. Hyvä on myös tiedostaa, että mitkä haaveista ovat sellaisia, että niillä tavoitteleekin jotakin sellaista, mikä olisi saavutettavissa jotenkin toisinkin. Jos esimerkiksi haaveilee rahasta ja omaisuuksista, mutta sitten oivaltaa, että rahan sijaan oikeastaan haaveileekin muiden ihmisten ihailusta ja lopulta pohjimmiltaan senkin sijaan haaveilee arvostetuksi tulemisesta omissa ja muiden silmissä. Voisiko siis tulla arvostetuksi muiden silmissä ja varsinkin omissa silmissään muutoinkin kuin haalimalla rahaa ja omaisuutta ja keskittymällä sen sijaan johonkin merkityksellisempään kuin rahaan? Itse oikeastaan haaveilen ulkoisesti menestyksellisen uran sijaan siitä, että löytäisin väylän toteuttaa itseäni ja taidettani. Se voi periaatteessa olla mahdollista monella tavalla, mutta tie siihen on löydettävä itse, kukaan ei minua kotoa hae. Olen todennut, että kun olen tyytyväinen itseeni ja tilanteeseeni ammatillisesti, se säteilee kaikkeen muuhunkin elämään, ihmissuhteisiin ja vapaa-aikaan. Toisaalta myös toisinpäin: Kun löytää ympärilleen oikeita ihmisiä, uskaltaa myös alkaa toteuttaa haaveitaan. On oltava kanssamatkustajia, yksin ei kukaan pärjää.Terve ja mutkaton suhde ruokaan. Olen todennut, että paras painonvartija on elämä, ihmiset ja tekemisen palo. Mitä vähemmän elää, sitä enemmän keskittyy omaan ulkonäköön, siihen mitä syö ja yrittää etsiä tai vaihtoehtoisesti turruttaa tunnekokemuksia syömällä. Kun pandemia alkoi keväällä, olin hoikassa kunnossa. Tai ainakin painoin vähän verrattuna siihen, mitä olin vuosikausiin painanut. Syy luonnolliseen hoikistumiseen oli teatterin tekeminen. Kun sain tehdä sitä, mistä nautin, en keskittynyt ruokaan. Söin terveellisesti ja (no kenties hieman liian vähän koska laihduin), mutta ilman komplekseja. Kun sitten pandemia iski, lihoin entiselleni. En ole mitenkään ylipainoinen, painan 60 kiloa. Kyse on kuitenkin enemmänkin suhteesta tunnesyömiseen, se levähti käsiin keväällä ja kesällä, kun en voinut A) liikkua ja B) tehdä itselleni rakkaita asioita ja C) tavata ihmisiä. Se, etten ole talvesta 2019 lähtien oikeastaan voinut liikkua lainkaan, on kieltämättä mutkistanut suhdettani ulkonäkööni ja ruokaan. Aikaisemmin pystyin pitämään huolta ulkonäöstäni liikkumalla. Olin terve, lihaksikas, hoikahko ja voimakas. Sain syödä vaikka mitä, koska liikuin niin paljon. Sitten homma jotenkin levisi käsiin, kun sairastuin. En enää tiennyt, mitä voin syödä ja miten paljon. Tuntui, että vanhenin silmissä ainakin 10 vuotta, suoraan 25-vuotiaan näköisestä 60-vuotiaan näköiseksi. En ole ahminut sitten vuoden 2002, mutta tyytymättömys ulkonäkööni on vaivannut minua nuoresta asti. Kun on liikaa kotona omien murheittensa kanssa, tulee syötyä tylsyyteen. Jo viikossa saa palautettua itselleen vanhan kompleksisen käyttäytymisen ja laihdutuskierre saa taas alkunsa. Jostain syystä olen kuitenkin nyt syksyllä saanut tämän homman taas kuriin. Olen niin perin kyllästynyt laihdutuspuheisiin, laihdutusajatteluun ja syömisten kyttäämiseen. Palasin syyskuussa näyttelijänopintojen pariin ja olen muutenkin tehnyt tässä teatteria jossain määrin koko syksyn. Minulla on ollut mielessä paljon kiinnostavampia asioita kuin syöminen ja ulkonäkö. Myös kirjoittaminen, äänikirjat ja ulkoilu ovat vieneet ajatuksia muualle. Toki on välillä ollut sairastelun takia myös ruokahaluttomuutta. Negatiivisessa mielessä terveyshuolet ovat vieneet tilaa muilta asioilta. Jotenkin balanssi on nyt kuitenkin löytynyt, ei ole ruokahaluttomuutta muttei myöskään turhaa puputtamista. Alan nyt sopeutua siihen, etten voi enää syödä urheilijan annoksia, koska en voi liikkua. Herkkujakaan ei oikein enää tee mieli ja tunteiden käsittelemiseenkin olen löytänyt muita ratkaisuja. Olen tunnistanut ne mekanismit, milloin syömisestä (tai esim. somesta) alkaa tulla elämänsisältö.

Avomies. En tiedä, miten olisin selvinnyt tästä vuodesta ilman häntä. No, varmaan jotenkin tietenkin, mutta on kyllä ihanaa, kun on kotona joku, jonka kanssa jutella ja joka kuuntelee ja höpsöttelee ja on melkein aina niin hyväntuulinen. Vastakohta minulle siis! :DToivo. Välillä on ollut hyvin toivoton, vanha, raihnainen  ja sairas olo, mutta silloin, kun toivo tulee taas takaisin, huomaan, että jaksan nauttia ihan pikkuasioista: kahvista, kävelylenkeistä, treeneistä, musiikista, ruuasta, nukkumisesta, auringosta, joulusta, kynttilöistä. Kun on toiveikas olo, osaan nähdä tulevaisuuteen, jossa ei ole enää pandemiaa, jossa olen terve ja saan taas tanssia ja uida, minulla on spontaaneja ja hyviä ihmissuhteita, saan tehdä teatteria, minulla on kiva työ, josta saan palkkaa. Silloin, kun on toivoa, uskallan jopa uskoa haaveisiini. Toiveikkuus tuo myös mukanaan ilon.

Armollisuus, itsetuntemus ja rehellisyys. On pakko elää oman terveyden ehdoilla nyt. Vanhaan ei ole paluuta. En pysty enää suoriutumaan samasta määrästä työtä, harrastuksia ja opiskeluja kuin aiemmin. Tämä on poikkeusaikaa monella tapaa. On pakko oppia vaatimaan itseltä vähän vähemmän ja toisaalta vihdoin uskallettava tarttua niihin juttuihin, jotka kiehtovat, polttelevat ja innostavat kuitenkaan puskematta liikaa, takertumatta ja väkisin vääntämättä.

Raikas ilma. Olen huomannut, että välillä, kun on ihan paskaa ja istun sydän hakaten ja puolivelttona junassa ja katson pimeää, märkää maisemaa maski naamalla hiilidioksidia hengittäen, ajattelen: ”Ihanaa, kohta pääsen raikkaaseen ilmaan ja saan tämän rätin pois naamalta!” Ja yhtäkkiä olenkin onnellinen!

Aurinkoista viikkoa kaikille!