Mummo lumessa -fiilis
Tiedättekö sen kun ”suden hetkellä” kello puoli neljä yöllä herää hikisenä siihen tunteeseen, että tämä oli nyt tässä, mistään ei tule mitään, peli on menetetty, elämä tuhlattu ja katuoja odottaa. No, sellainen olo oli viime yönä. Sitten nukahdin uudelleen ja näin loppuyön kuin vastaiskuna tälle hirveän toiminnallisia unia, joissa laadin ohjaussuunnitelmia ja budjetteja, järjestin juhlia, tein uusia koreografisia kaavoja ja mitähän vielä. Heräsin siihen tunteeseen, että jumalauta, osaan vaikka mitä, on se nyt piru, kun mua ei mihinkään huolita töihin!
Päätin madaltaa rimaa ja aloin hakea nyt ihan suosiolla harjoittelupaikkoja. Mietin aamupäivän, mistä haluaisin ihan oikeasti saada töitä ja hain niihin paikkoihin. Kun meillä kerta on tällainen mahdollisuus työkokeiluun ja osaamisen päivittämiseen, niin miksipä en nyt hyödyntäisi sitä tässä hankalassa tilanteessa, kun teattereiden väki on lomautettuna, festarit jäähyllä ja pienemmätkin kulttuuritapahtumat vielä seurailevat, pystyvätkö toteutumaan. On siis ihan pirun vaikea hetki saada töitä kulttuurialalta juuri nyt, se on valitettava fakta. Vika ei siis ole (ainakaan pelkästään) minussa, jos töitä ei meinaa löytyä.
Jos ja kun pandemia joskus loppuu, töiden saaminen varmasti helpottuu ja siinä vaiheessa osaan jo paremmin englantia ja olen toivottavasti yhtä työharjoittelua viisaampi. Mikäli harjoittelupaikkaakaan ei nyt pandemian aikana löydy, niin keskityn sitten täysillä opiskeluun ja oman esityksen valmistelemiseen, muu ei auta.
On kyllä jännää ja oikeastaan todella surullista sinänsä, että ikääntyminen on tuonut mukanaan sellaisen pelon, jota en nuorempana koskaan kokenut. Kun olin nuori, sain aina jonkun työn, mitä nyt satuinkaan hakemaan, usein todella helposti ja nopeasti. Nyt selkeästi työn saminen on hankaloitunut. Ehkä omien esitysten ohjaaminen yhdistettynä kahteen amk-tutkintoon ja keski-ikään ei ole kovin kovaa valuuttaa työmarkkinoilla. Olisin varmasti halutumpaa työvoimaa, jos mulla olisi se 20 vuotta työkokemusta, maisterin tutkinto ja ikää maksimissaan 35 ilman tällaista taiteilijahörhöilytaustaa. Ikäsyrjintää on huomattavissa, vaikka haluan kyllä kuvitella, että se on vain omassa päässäni ja että muut hakijat vain kertakaikkiaan ovat pätevämpiä.
Yritän silti ajatella, etten ole tehnyt elämässäni vääriä vaan omanlaisia valintoja ja että kyllä minäkin vielä paikkani löydän. Olen valinnut taiteilijuuden työkokemuksen kartuttamisen sijasta ja rauhallisen tahdin burnoutien sijasta ja nyt maksan siitä hintaa työmarkkinoilla. Uskon kuitenkin siihen, etten ainakaan vielä joudu sinne katuojaan, jos nyt oikeasti teen asioita sen hyväksi, että kehityn taidoissani ja osaamisessani. Jos en saa tällaisena töitä, siihen on jokin syy ja sille syylle täytyy tehdä jotain. Nuorentua en toki voi mutta pätevöityä kyllä.
Onneksi tuo suden hetken olotila ei kuitenkaan ole se vallitseva vaan pääosin olo on kuitenkin aika toiveikas ja odottava.