Nyt hei oikeesti naiset (ja miksei miehetkin)!

Mikä on tämä järjetön itsensähaukkumisen  ja -arvostelun kehä, jossa me naiset elämme!

Otetaan nyt esimerkiksi tuo iänikuinen laihdutus, johon monet jäävät koukkuun jo lapsena ja jatkavat tätä ihan hamaan eläkeikään, jotkut hautaan saakka. Kierre alkaa yleensä näin: Opitaan puhumaan itsestä negatiiviseen sävyyn, opitaan vittuilemaan itselle oikein olan takaa, parjataan, isketään raipalla ja syyllistetään, keksitään kaikenlaisia haukkumanimiä, joita kukaan ei sanoisi kellekään toiselle ihmiselle.

Itselle ei anneta oikeutta osallistua vaikkapa tanssitunneille, bileisiin, opiskeluihin, työelämään, retkille, mihin tahansa, sillä pelätään, että kaikki muutkin ajattelevat minusta samoin kuin itse ajattelen, että kaikki muutkin näkevät minut yhtä rumana, saamattomana tai säälittävänä ja keskeneräisenä reppanana kuin itse näen. Tästä seuraa syrjään vetäytymistä, jättäytymistä  pois, yksinäisyyttä. Ajatellaan, että ”mä nyt täällä kammiossani yksin ja rauhassa jumppaan, laihdun ja muokkaan itsestäni täydellisen ihmisyksilön ja sitten voin kohdata ulkomaailman.”

Lopulta kammiossa tuleekin vietettyä vuosikausia. Oman mielen sisään kasvaa syvää pimeää kuilua muistuttava pahan olon möykky, jota on vaikea kantaa ja sietää. Tähän pahaan oloon sitten ostetaan sipsipussi ja jätskipaketti ja muutama pätkis ja olo on taas kuin äidin kohdussa, turvallinen, lohdullinen ja tuttu. Tästä kaikesta seuraa se, että elämä lipuu vaivihkaa ohi pätkiksiä yksin kotona syöden ja itkien omaa rumuutta, saamattomuutta ja kurjuutta. Tämä on hyvin surullista, eikä ollenkaan harvinaista.

Voitaisiinko siis pikkuhiljaa lopettaa vihapuhe itseä kohtaan? Miksi itselle voi puhua ihan miten sattuu ja raiskata oman mielen päivä toisensa jälkeen? Miksi oma psyyke olisi jotenkin vahvempi kuin jonkun toisen? Ei se ole. Voisiko vihan lietsomisen sijaan silittää itseään olkapäältä ja puhua itselle lempeästi ja lohdullisesti? Kuulostaa ehkä hölönpölöltä, mutta tekee niin hyvää!

Ja on tärkeää lisäksi ottaa huomioon, että lapset ja nuoret ottavat mallia meistä aikuisista. Jos somekirjoittelu on jatkuvasti sitä että ”Tässä läskiperse possunaama taas syö sipsiä vaikkei saisi.” -tyyppistä, niin sieltähän se malli elämälle tulee: 1) Että on ihan ok haukkua itseä jatkuvasti  2) Että ulkonäkö on kaikista tärkeintä elämässä ja että ei voi elää täysillä, jos ei ole täydellinen 3) Että toisten ihmisten huomion kalastelu, huomion saaminen ja kehut ovat ainoa syy elää ja olla olemassa 4) Että täydellinen ulkonäkö ratkaisisi kaikki itsetunto-, ihmissuhde-, yms. ongelmat.

Lisäksi vielä laihduttamisesta: Laihduttaminen ei ratkaise oikeastaan mitään ongelmia. Laihduttamalla harvemmin myöskään laihtuu. (Tutkimusten mukaan vain noin 15 prosenttia laihduttajista pääsee oikeasti kiloistaan eroon). Useimmiten laihduttaminen vain laukaisee syömishäiriön. Laihduttamisen sijaan kehottaisin lisäämään aktiivisuutta elämään. Ylipäänsä suosittelen elämää! Kun unohtaa murehtia syömisiään, syö silloin kun on nälkä ja hakee mahdolliseen ongelma-/tunnesyömiseensä apua, laihtuu ihan varmasti. En halua yksinkertaistaa mekanismia, mutta tähän tulokseen ovat monet tukijatkin päätyneet. Eli eläminen hoikistaa, laihduttaminen ja syömisasioiden kanssa nyhrääminen lihottaa.

Kirjoitan tämän tekstin myös itselleni, sillä olen pahin esimerkki paskan jauhamisesta itseäni kohtaan jo vuodesta 1985 (Näillämain se alkoi, kun aloitin ala-asteen, ehkä jo aiemmin, suorittaminen, muiden miellyttäminen ja omien oikeuksien pussiin sulkeminen.)

Ja onnittelut teille, jotka olette oppineet jo heti lapsena tai nuorena puhumaan itsellenne lempeästi. Se on ihan mahtava juttu! Eikä itselle lempeästi puhuminen nyt siis tietenkään tarkoita sitä, että muita kohtaan käyttäydyttäisiin ihan miten sattuu tai että pyörittäisiin vain oman itsen ympärillä omassa napanöyhdässä eikä opittaisi virheistä. Sehän menee ihan päinvastoin. Usein tässä käy niin, että mitä lempeämmin suhtautuu itseen, sitä helpompi on kohdata myös muita ihmisiä ja osallistua myös yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Mä en jaksa enää jatkuvaa oman itsen parjausta, en somessa enkä kahvipöytäkeskusteluissa. Nyt saa ihan oikeasti riittää!

Ja miksi otsikossa puhutaan naisista? Siksi koska en oikeastaan ikinä ole kuullut yhdenkään miehen haukkuvan itseään samalla tavoin, en ulkonäköönsä mutten myöskään älyynsä liittyen. Sen sijaan naiset parjaavat itseään joko vakavasti tai huumorin varjolla ihan jatkuvasti. (Ja pitäisi varmastikin puhua naisoeletetuista, mutta menkööt nyt näin.)

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *