Onko uuden järkiammatin hankkimisessa järkeä?

Hain kahdeksan vuotta sitten erääseen journalistikouluun. Pääsykokeet menivät vähistä yöunista huolimatta (olimme saapuneet aamuyöstä Kanarialta) hyvin. Tunsin pärjänneeni mainiosti kaikissa aineistokirjoituksissa ja luovuutta vaativissa tehtävissä. Sitten tuli haastattelu ja möläytin jotain intohimostani teatteria kohtaan. En päässyt kouluun ja perusteena oli haastattelussa ilmennyt ”motiivikonflikti”. Tulos ei kuitenkaan hirveän kauaa harmittanut, sillä pääsin samana keväänä erääseen teatterikouluun, josta sitten valmistuinkin.

Nyt jälleen kerran olen sen asian edessä, että pitäisikö hankkia uusi tutkinto. Ammatinvalintapsykologi patisti mua hakemaan nyt uudelleen sinne journalistikouluun. Teatterialalla en ole voinut työskennellä vuoteen ja muutenkin työllistymiseni alalla on ollut hataraa sen vuoksi, koska olen haahuillut ohjaamisen, ilmaisuohjaamisen, pedagogiikan, esiintymisen ja väliin nykytanssinkin puolelle ja ihan viime vuosina vielä lähtenyt opiskelemaan näyttelemistäkin. Enkä ole siis vieläkään osannut päättää, mitä musta tulee ”isona”. Säälittävää, tiedän. Koska en ole osannut päättää, olen vain jatkanut opiskelua, mutten sitäkään ihan täysin tosissaan. En ole uskonut oikeasti missään vaiheessa ihan todella, että musta tulisi näyttelijää, mutten sitten ole kuitenkaan panostanut opettamiseen tai ohjaamiseenkaan täysillä ja aikuismaisesti, koska olen halunnut katsoa vielä näyttelijäkortin ennen kuin olen haudassa.

Nyt, kun oman alan töitä ei ole ollut ja toimistotöitä en ole tällä koulutuskombolla saanut, palaan jälleen sen asian äärelle, että voisinko jotenkin tehdä kirjoittamisesta ja toimittajan työstä itselleni kakkosammatin (ts. kolmosammatin, jos tuottaminen otetaan mukaan). Olen pähkännyt toimittajan uraa jo lukiosta saakka, mutta se ei ole koskaan ollut mulle mikään intohimon kohde. Enemmänkin vain sellainen järkiammatti, koska olen aina saanut kirjallisista töistäni hyvää palautetta. Mutta sitähän aikuisuus on. Järkevää?

Jälleeen uuden ammatin hankkimisessa on vaan omalla kohdallani monta muttaa. Lähteä siis tämän ikäisenä opiskelemaan täyspäiväisesti neljäksi vuodeksi jotain ihan pelkästään järkisyistä ilman oikeastaan minkäänlaista intohimoa asiaan, onko se järkevää sittenkään? Toisaalta onko tämän ikäisellä enää varaa valita? Ei tässä iässä enää voi haihatella unelma-ammatin perään. Jos en kestä sitä apuraharumbaa, kilpailemista  ja taiteilijan arkea, niin eikö se ole syy hankkia jokin järkevämpi kakkosammatti?  Ja eikö oikeastaan missä tahansa työssä ole ne ikävät puolensa, kun sitä työtä oikeasti tahkoaa rahan takia? Ja eihän se, että opiskelen päteväksi toimittajaksi, tiedottajaksi ja kirjoittajaksi estä minua tekemästä teatteria muulla ajalla? Eihän se, että olisin ammattijournalisti, huononna ammattitaitoani teatterin tekijänä.

Tavallaan toimittajakouluun meneminen (ihan kuin sinne noin vain mentäisiin, no mutta siis edes hakeminen) tuntuu silti luovuttamiselta. Jollain tavalla se, että uhraan neljä vuotta elämästäni teatterin tekemisen ja siinä kehittymisen sijaan johonkin ihan uuteen, tuntuu hurjalta ja aika ahdistavalta ajatukselta. Tukevatko nuo ammatit mitenkään toisiaan? Mitäänhän ei voi tietää etukäteen, että mihin mikäkin johtaa. Opiskeluhan  voi johtaa ihan huikeisiin juttuihin ja voin innostuakin alasta ihan täysillä. Sen nyt kuitenkin tiedän, että teatterin täysipäiväinen opiskelu tukee teatterin tekemistä ja jonkun muun alan täysipäiväinen opiskelu ei sitä tue. Se on suuri valinta. Jos olisin parikymppinen, muutama vuosi sinne tai tänne, mutta tässä iässä neljä vuotta on ikuisuus.

Toisaalta myös tulevaisuus ilman minkäänlaista tietoa toimeentulosta ahdistaa. Entä, jos en tule ikinä elättämään itseäni teatterilla? Eikö siis olisi hyvä vain hankkia joku selkeämpi ”aikuisten ammatti”? Varsinkaan, kun ei ole myöskään mitään takeita, että tulisin saamaan niitä maisterin papereita teatterialalta, vaikka panostaisinkin tekemiseen täysillä. Tuntuu myös, että jos meinaan elättää itseni teatterin tekemisellä, joudun tekemään  hyvinkin paljon kompromisseja. Eikö sitten ole oikeastaan parempi elättää itsensä jollain, josta saa edes vähän parempaa palkkaa ja säilyttää teatterin tekeminen taiteena, jota tekee itseään varten?

Järkevä minä näkee toimittajakoulussa myös paljon hyvää. Uusi ja uudet taidot kiehtovat aina. Oppisin kirjoittamaan paremmin, oppisin valokuvaamaan, tekemään radiota ja televisiota. Oppisin varmasti paljon sellaisia asioita, joista minulla ei ollut hajuakaan. Se olisi sata kertaa parempi kuin tämä yksinäinen esitysten vääntäminen ilman tietoa siitä, koska niitä esityksiä edes voi esittää. Koulutus ei koskaan mene hukkaan, ja varsinkin, kun tuottajan tutkintoni on vuodelta nakki, mediataitoni todella kaipaavat päivitystä! Uskon myös, että se, että tekee aktiivisesti jotakin, joka vie eteenpäin elämässä, ruokkii myös muuta aktiivisuutta. Ja olen esimerkiksi ihan oikeasti tykännyt tiedottajan hommista, kun olen niitä tehnyt. Tuon koulun jälkeen voisin sanoa olevani pätevä tiedottaja ja saada ehkä ihan järkeviä töitäkin. Toimittajakoulussa kiehtoo myös se, että siellä on pakko alkaa sivistää itseään, lukea lehtiä ja katsoa uutisia. Olen niin putkiaivo, että lähivuodet olen lähinnä keskittynyt teatterialan kirjallisuuteen ja lehtiin ja välillä en niihinkään, kun päässä vain pyörii uravalinta-asiat ja muu sälä. Olisi hyvä vähän laajentaa sivistystään.

Jokuhan on varmasti sitä mieltä, ettei journalistikoulukaan takaa missään nimessä mitään työnsaantia. Ei tietenkään takaakaan, mutta on silti sata kertaa järkevämpää opiskella media-alaa kuin teatterialaa, noin niin kuin sen puolesta, että minkälaiselle osaamiselle on kysyntää.  No, onhan toki soveltava teatteri ja -taide ja sehän onkin jo ihan järkevää.

Jos tätä koronaa ei olisi, olisin varmaan saanutkin ihan mukavasti jotain teatteriopettajan ja kurssinvetäjän hommia tälle keväälle. Olen opettanut fyysistä näyttelijäntyötä aikuisille harrastajille ja näyttelijän tekniikoiden opettaminen ja työpajojen vetäminen kiinnostaa minua todella. Koronan myötä tuntuu nyt kuitenkin, että olen jotenkin ihan vieraantunut omasta ammatistani. En enää edes muista, millaista oli ohjata ryhmiä. Olen melkein unohtanut, millaista oli tehdä tätä työtä, enkä oikein edes ehtinyt päästä vauhtiin itseni työllistämisessä omalla alalla, kun tuli tämä korona. Onneksi nyt on tiedossa kuitenkin työharjoittelu, jossa pääsen tekemään taide- ja kulttuurijuttuja seniorien ja vanhusten kanssa.

En tosiaan tiedä, mikä olisi järkevää. Eihän se koulu tietenkään lopullinen valinta ole, mutta tässä iässä ei ole enää kuukausia ja vuosia tuhlattavaksi. Pitäisi oikeasti osata jo mennä täysillä ja päistikkaa sitä kohti, mitä kohti oikeasti haluaa mennä. Mutta ai niin, se raha.

Tämän kummallisen apaattisen vuoden jälkeen melkein mikä tahansa tekeminen ja opiskelu tuntuu mielekkäältä. Kyllä tuossa toimittajuudessa ja tekstien parissa työskentelemisessä kuitenkin selkeästi jokin on, kun palaan sen pariin aina säännöllisin väliaijoin. Uskon, että ei se opiskelu kuitenkaan hukkaan tulisi menemään, ja varmasti löytyy jokin tulokulma, josta tulen innostumaan ihan oikeasti.