Opettelen makoilemaan lattialla

Hyvää vappuaattoa!

Vappua en ole viettänyt vuosiin, enkä taida viettää nytkään. Pari vuotta sitten sentään leivoin munkkeja. Ehkä haen tänään kaupasta meille tippaleivät.

Kaipaan kyllä niin paljon ”entiseen elämääni”. Olen odottanut koko syksyn ja talven, että elämä alkaisi tekemisen suhteen normalisoitua ja nyt, kun se vihdoin on hieman normalisoitunut, olen vaan koko ajan ihan jumalattoman väsynyt. On ollutkin aika paljon tässä kaikkea ja silti edelleen kaiken lisäksi painaa päälle urakriisi/-pohdinnat. Olen yrittänyt opetella rauhoittamaan mieleni ihan loputtomasta uravatvonnasta ja mahdollisista skenaarioista työllistää tulevaisuudessa itseni, ja toisinaan se onnistuukin. Mutta tänäänkin heti herättyäni aivot alkavat raksuttaa jos jonkinlaista kurssisuunnitelmaa, koulutusta ja suunnitelmaa syksylle. Nyt tuntuu, että olen ehkä vihdoin keksinyt itselleni jonkinlaisen tulevaisuudensuunnitelman, joten voin jättääkin sen hautumaan. En nyt kuitenkaan paljasta enempää.

Sain kuntouttavalta hoitajalta neuvon jättää työnhaku syksyn osalta kokonaan vähäksi aikaa ja keskittyä ainoastaan kuntoutumiseen ja meneillään oleviin asioihin. Hän toppuutteli suunnitelmiani (mahdolliset kolmet opinnot ja osa-aikatyö!)  syksyn osalta ja muistutti, että mun tärkein tehtävä on nyt keskittyä kuntoutumiseen ja lepäämiseen.

Olen saanut melko ristitiitaista ohjeistusta tähän sairauteen. Toisaalta on sanottu, että ”ala vaan nyt liikkua vähän ja tehdä asioita” ja toisaalta sitten, että ”ota todella varovasti ja tee niin vähän kuin mahdollista”. No, noudattaessani tuota ensimmäistä, olen kyllä ns. henkisesti piristynyt talvesta mutta sitten toisaalta ollut hirveän väsynyt, mikä myös vähän pelottaa. Entä, jos sairaus vain pahenee liiasta tekemisestä? Ainakin uupumuksen kohdalla voi käydä niin, että jos ei malta vain olla, se kostautuu, eikä keho parane ikinä, vaikkei tämä nyt pelkkää uupumusta olekaan, eikä mekanismi ole ehkä ihan sama. En edes tiedä, voiko tästä koskaan parantua ja tuntuisi siksi hassulta pelkästään maata koko jäljellä oleva elämä. Toisaalta maalaisjärkikin sanoo, että järjetön väsymys on merkki liiasta kuormituksesta, eikä tee hyvää jo muutenkin sekaisin olevalle kropalle.

Olen nyt periaatteessa  innostunut tosi monesta asiasta: työharjoittelusta, esityksen tekemisestä ja syksyllä alkavista opinnoista. Silti, kun kunto on normaalimman tekemisen myötä nyt mennyt huonompaan suuntaan, niin olen alkanut miettiä, että pitäisikö mun sittenkin vain maata parvekkeella  ja odottaa, että joskus ehkä paranen?

Toki tarkoituksenmukaista kuntoutusta voi tehdä ja olen tehnytkin. Kuntoutus tarkoittaa omalla kohdallani tietoista stressaamisen lopettamista, autonomisen hermoston rauhoittamista, kaiken turhan karsimista eli käytännössä lattialla makoilua, tietoista ja neutraalia kehon ja mielen tarkkailua, tunnetyöskentelyä ja hengittelyä. Myös kaikki ylimääräinen liikunta on lopetettava (kävelylenkit). Koitan nyt aina, kun vähänkin on sellainen olo, että meinaa lähteä stressin puolelle ja ylikierroksille, käydä lattialle makaamaan ja rauhoittelen kroppaani ja mieltäni. Tämä on käynyt väsymyksen takia aika helposti, ei ole paljoa tarvinnut itseä käskeä lattialla makoilemaan.

Mitä se ”entinen elämäni” sitten olisi, jos siihen palaisin? Projekteja, opintoja, töitä, tanssitunteja… Huomaan, että innostun edelleen tosi monista asioista, projekteista, töistä, opinnoista, mutta en pysty lupautumaan ja sitoutumaan niihin entiseen tapaan, koska voimat eivät yksinkertaisesti riitä. Yllättävää ja ilahduttavaa kyllä, mua on pyydetty tänä keväänä näyttelijäksi kolmeenkin eri projektiin, vaikka olen kertonut sairaudestani avoimesti facebookissa. Yhteen olen lupautunut, koska se oli sopivan pieni ja staattinen rooli. Toisaalta sekin oli nyt ehkä liikaa oman ohjauksen ja työharjoittelun lisäksi. Kaikki on nyt liikaa. Uuvun jo siitä ajatuksesta, että mun pitäisi tänään postittaa äitienpäivälahja ja kortti ja käydä kaupassa. Olisin halunnut kirjoittaa pakettiin mukaan kirjeen äidille, mutta en vain jotenkin jaksa. Sitten ajattelin, että ehkä nyt vain jätän sen homman suosiolla maanantaiksi ja toivon, että paketti ehtii perille perjantaiksi. Tai sitten postitan tänään pelkän lahjan ja kortin, parempi sekin kai kun ei mitään. Voin sitten soittaa kuulumisia.

On kyllä todella vaikea tasapainoilla sen välillä, että mitä tekee ja miten paljon. Vaihtoehtona on mielekkäiden asioiden tekeminen ja järjetön uupumus tai sitten pelkkä lepääminen ja jonkinlainen lamaannus ja passivoituminen ja pahimmillaan masennuskin. Jotenkin ajattelisin, ettei masennus ainakaan auta paranemisessa ja toisaalta ei tietenkään stressikään. Ääh, no, yritän tehdä nyt kaikki asiat, mitä teen, rennolla asenteella, itseäni kuunnellen, välillä lepäillen ja vähemmän perfektionistisesti. Voisipa vain asua jossakin laitoksessa järven rannalla, jossa ei tarvitsisi itse siivota, laittaa ruokaa, maksaa vuokraa, laskuja ja huolehtia tulevaisuudesta. Silloin voisi täysillä keskittyä paranemiseen. Vai olisiko se sittenkään niin yksinkertaista? Kun työn lisäksi pitää huolehtia vielä taloudesta, kodista ja tulevaisuudesta, niin sehän sitten jo kuormittaakin aika lailla. Onneksi meillä ei ole lapsia. Tuon tulevaisuudesta huolehtimisen koitan nyt jättää sikseen. Se on oikeastaan ainoa, josta voi päästä eroon edes hetkeksi. Ja toki voi ja pitää luopua myös muista kuormitustekijöistä: kännykän selaamisesta, telkkarin katsomisesta, kävelemisestä, murehtimisesta, liika-ajattelemisesta, tunteilusta ja jännittämisestä.

Taas tuli sairausterveysjuttuja, mutta menköön.