Minun on ollut pitkään vaikea perustella itselleni ja muille, miksi tanssin. Aloitin aktiivisen tanssitunneilla käymisen vasta aikuisiällä, noin 25-vuotiaana. Oikeastaan koko tanssiharrastukseni oli hyvin haparoivaa, satunnaista ja arkaa aina 34-vuotiaaksi, jolloin tapahtui jonkinlainen käänne. Olin opiskellut aikaisemmin teatteri-ilmaisunohjaajaksi ja esiintyminen alkoi kiinnostaa enemmän ja enemmän. Saadakseni lisää esiintymisvarmuutta hakeuduin syksyllä 2012 erääseen kansanopistoon opiskelemaan näyttelijäntyötä. Kävi kuitenkin niin, että kyseiselle linjalle hakeutuikin hyvin vähän opiskelijoita ja opintolinjaa ei voitu toteuttaa. Meiltä paikalle saapuneilta kysyttiin, josko haluaisimme siirtyä tanssilinjalle. Olin tästä enemmän kuin innoissani. Tanssilinjalla tuntui olevan hauskannäköistä porukkaa, opettaja vaikutti mukavalta ja lisäksi pimeän ja mustan pienen kellaritilan sijasta saisinkin opiskella tilavassa ja valoisassa ikkunallisessa tanssisalissa.

Vuosi oli käänteentekevä. Toki olin tanssinut monta vuotta nykytanssia jo aiemminkin, mutta tuolla koulussa pääsin tanssimaan päivittäin useita tunteja.  Löysin tanssimisesta ihan uusia puolia, ja toki myös paljon haasteita. Kokopäiväisen tanssimisen aloittaminen oli haastavaa sekä henkisesti että fyysisesti. Olin jatkuvasti hyvin väsynyt, alaselkäni kipeytyi, koska tukilihakseni eivät tainneet olla ihan parhaassa mahdollisessa kunnossa, enkä osannut vielä niin hyvin tekniikkaa, että olisin osannut tarpeeksi kannatella keskivartaloa. Haastavaa oli myös myöntää itselleen, että ryhmässä oli paljon taitavampia, nuorempia ja lahjakkaampia nuoria naisia. Tunsin itseni tuolloin 34-vuotiaana ikälopuksi ja minua osaltaan nolotti, että edes olin tuossa koulussa noin vanhana.

Syksyllä 2013 pääsin jälleen yhteen teatterikouluun Vaasaan, jossa opiskelimme säännöllisesti myös akrobatiaa. Opetus sisälsi myös kontakti-improa ja muutakin fyyysistä ilmaisua. Teatterikoulu tuki siis hyvin myös tanssiharrastusta, jonka lisäksi kävin balettitunneilla ja pilateksessa.

Toisinaan minua on harmittanut kovasti, etten uskaltanut innostua ja aloittaa tanssiharrastusta jo nuorempana, vaikkapa edes 20-vuotiaana. Silloin olisin voinut oikeasti jopa päästä jonnekin tanssin ammattiopintoihinkin. Toisaalta teatteri on vienyt mukanaan ja hyvä niin. Syyt, miksi tanssista ei koskaan nuorempana tullut isompi osa elämääni, ovat luultavasti valtavat suorituspaineet, itsekriittisyys ja arkuus. Suhde kehooni oli nuorempana hyvin materialistinen (laihdutuskeskeinen) ja kehonkuva vääristynyt. Tanssin oppiminen vaatii heittäytymistä, uskallusta ”nolata” itsensä, näyttää välillä vähän hölmöltä, uskallusta kokeilla ja epäonnistua. Minulla ei tuota kanttia lapsena ja nuorena ollut, vaikka äiti yrittikin minua satubalettiin ja taitoluistelutunneille viedä. 

Nyt kun myöhemmin ajattelen sitä, kuinka peruskoulussa keskitytään lähinnä lukemaan, kirjoittamaan ja haalimaan niin sanottua luettua tietoa, en oikeastaan ihmettele, että tanssi jäi pois elämästäni kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Kouluaikanani en muista tanssineeni yhtään askelta, kunnes sitten hieman askelsin pakon edessä vanhojentansseissa lukion toisella luokalla. Mahdollinen tanssiharrastukseni oli täysin vanhempieni harteilla, peruskoulu ei siihen millään tavalla kannustanut. 25-vuotiaaksi saakka liikkumiseni olikin aikalailla jumppaa, juoksemista, uimista ja satunnaista venyttelyä. Olin hyvässä fyysisessä kunnossa nuorena, mutta tanssi ei elämääni kuulunut mitenkään ja olin jäykkä kuin rautakanki. Vasta oikeastaan teatterikoulu rohkaisi minut myös ilmaisemaan itseäni tanssimisen kautta ja sain siihen paljon myös luokkakavereiltani kannustusta. Tuolloin fyysinen teatteri ja nykytanssi astuivat mukaan elämään.

Nyt, kun uskallusta alkaa olla ja keinoja oppia ja käsitellä mokia ja epäonnistumista, niin kunto ei meinaakaan enää kestää. Palautumisesta on tullut melko hidasta ja en pysty treenaamaan läheskään niin paljoa kuin pystyin kolmekymppisenä. Tanssitaidollisesti minulta jäi siis saavuttamatta niitä teknisiä taitoja, joihin minulla nuorempana olisi varmasti ollut fyysistä potentiaalia muttei henkistä kanttia. Toki tanssin edelleen, mutta painopiste on siirtynyt jälleen enemmän teatterin suuntaan, koska teatteria pystyy treenaamaan kahdeksan tuntia päivässä iästä riippumatta.

Rakastan tehdä esityksiä. Olen ohjannut omia juttuja ja myös ollut niissä mukana lavalla. Minua kiinnostaa kovasti myös ryhmien liikutteleminen lavalla. Haluaisin oppia ohjaamaan myös ”koreografisesti” ja visuaalisesti. Tällä hetkellä opiskelen täysipäiväisesti näyttelijäntyötä ja iltaisin nykytanssia ja balettia sekä olen mukana koreografiaryhmässä Joensuun tanssiopistolla. Viikonloppuisin opiskelen TeaKilla tanssipedagogiikkaa. Kaikenlainen esityksissä mukana oleminen kiinnostaa niin ohjaajana, tanssijana, näyttelijänä kuin esiintyjänäkin. Haluan oppia koko ajan lisää niin tanssista kuin teatterin tekemisestäkin.

Miksi tanssi on tärkeää?

Oppiminen ja haastaminen

Minulle teatteri ja tanssi ovat tuoneet paljon sisältöä elämään,  itseluottamusta ja ammatillista itsevarmuuttakin. Usein tanssiminen ei ole kovin kivaa. Päinvastoin, tanssin treenaaminen on minulle todella vaikeaa, haastavaa, kiusallista, jopa ahdistavaa. Välillä opin koreografioita kiusallisen hitaasti, heilun nopeampien jaloissa ja pyörimisestä tulee oksettava olo. Sitten taas jonakin päivänä yhtäkkiä kaikki sujuukin ihan mahtavasti, kun on viisi viikkoa jaksanut ”hakata päätään seinään”. Yhtäkkiä osaankin sen jutun, ”jota en koskaan uskonut oppivani!” Noiden onnistumisen hetkien takia sitä kai tanssii ja sen vuoksi, että koko ajan on uutta opittavaa ja uusia tavoitteita. Koen, että olen parempi ihminen kun tanssin. Mitä enemmän tanssin, sitä tyytyväisempi olen itseeni ja sitä enemmän myös nautin tanssimisesta ja kaikesta muustakin elämisestä. Koen, että päästän itseni liian helpolla ihmisenä, jos en tanssi ja tee teatteria, koska ne ovat ne asiat, jotka haastavat minua eniten ja joista kuitenkin eniten saan elämääni sisältöä.

Professori Eeva Anttilan kirjoitus Tanssin paikka -julkaisussa avasi tätä seikkaa minulle jälleen hieman lisää. Tanssi on ehkä juuri siksi niin palkitsevaa, että siinä voi koetella omia rajojaan. Tanssimisen kautta keho viisastuu. ”Kun ihminen liikkuu, tapahtuu hänen kehossaan yhtäaikaisesti monenlaisia prosesseja. Lihakset eivät vain päätä toimia itsekseen vaan ihminen ohjaa liikkeitään jatkuvasti havaintojen, ajatusten ja valintojen virrassa. Kehon kautta saatu aistiteito myös ohjaa aivojen toimintaa ja ajattelua. Keho ohjaa aivoja ja aivot kehoa.” Tanssi pitää siis mielen ja toki kropankin hereillä. Ihminen jättää paljon tiedollista potentiaaliaan käyttämättä, jollei opiskele asioita myös kehollisesti. 

Se, että ihminen haastaa itsensä oppimaan uutta ei ole ihan pikkujuttu. Uuden oppimisesta seuraa tunne hallinnasta ja omasta ”autenttisesta itsestä”. Myös mahdollisuus ilmaista omia tunteitaan ja ajatuksiaan ei-verbaalisesti, on ihmiselle vapauttavaa ja tärkeää.

Kommunikointi, yhteisöllisyys ja erilaisuudesta oppiminen

Tanssija tanssi-innostaja Raisa Foster puhuu artikkelissaan siitä, kuinka esimerkiksi esitystekoprosessiin liittyvien taiteellisten esteettisten ja eettisten valintojen tekeminen ja niiden perusteleminen ja niistä keskusteleminen avartavat omaa ajattelua ja opettavat yksilölle paljon uutta niin muista kuin omasta itsestä ja omasta ajattelusta. ”Syntyy oppimisen kulttuuri, joka uudistuu sisältä käsin kaikkien ryhmänjäsenten yhteisen toiminnan ja pohdinnan tuloksena. ”Tieto syntyy, kun kehollinen kokemus muodostetaan dialogisessa suhteessa, toimimalla yhdessä, yhteisen asian äärellä, kohti yhteistä päämäärää.” ”Dialogisuus ei ole vain vuorovaikutusta toisen kanssa vaan se tarkoittaa sitä, että joutuu suhteessa toiseen ja maailmaan arvioimaan myös omaa ajatteluaan ja ennakkoluulojaan ja järjestämään ne uudestaan. Outouden kokemus avaa perspektiiviä ja auttaa hyväksymään erilaisuutta.” 

”Tanssin ja taiteen tekemisen kautta ihminen oppii myös olemaan aktiivisena osana yhteisöä. Foster puhuu artikkelissaan siitä, kuinka nuoret miehet Katiska-tanssiesitysprosessin kautta saivat kokemuksen omasta ihmiseksi ja yksilöksi kasvusta osallistumalla yhteisen esityksen tekemiseen. ”Tanssi-innostamisella pyritään kulttuurisen demokratian saavuttamiseen, kun ihmisestä tulee aktiivinen toimija ja oman kulttuurinsa tuottaja.” ”Välillä hyppy kehollisesta kokemuksesta sanalliseen analyysiin on ollut haastavaa mutta vaikkei kokemusta osaisikaan sanallistaa, se ei välttämättä tarkoita sitä, ettei kehollista kokemusta olisi ollut.” Myös jäljittelemällä oppiminen on ihmiselle luontaista ja tärkeää. Kosketusharjotteiden kautta syntyy vähitellen luonteva ja luottavainen yhteys toisen kehoon.

Joskus yhteisiä sanoja ei ole. Tanssi, liike ja musiikki voivat toimia ihmisten välisenä kommunikointimuotona silloin, kun sanat ja verbaalinen ilmaisu ovat jo kadonneet tai jos niitä ei koskaan ollutkaan tai jos vaikka äidinkieli on kaikilla eri.

Esiintyminen, varmuus ja nähdyksi tuleminen

Koen myös että esityselementti tarjoaa ihan oman ulottuvuutensa tekemiseen ja avaa dialogin myös yleisön suuntaan. Esiintymisen kautta kasvaa  itseluottamus ja yleisön palaute on usein tärkeää. Esiintymisen kautta ihmisestä tulee näkyvä ja sitä kautta omalle itselleen tärkeä. Mielestäni keskittymisen taso on monesti ihan eri sellaisissa harjoituksissa, joissa valmistellaan esitystä yleisölle jaettavaksi kuin että vain harjoiteltaisiin esimerkiksi tanssitekniikkaa. Toki aina yleisölle jaettavan esityksen ei tarvitse olla se päämäärä vaan yhdessä tekeminen on tärkeintä.

Taiteen tekeminen lähtee aina halusta kommunikoida ja ehkäpä myös tulla nähdyksi. Vaikkei taiteen tarvitse missään nimessä olla terapiaa, usein taiteen tekemisellä on myös terapeuttisia vaikutuksia niin tekijälleen kuin kokijalleen. Jollekin taiteen tekeminen voi tuoda yhteisöllisyyttä elämään, jollekin nimenomaan esiintyminen ja esityksissä mukana oleminen voi olla se elämänsisältö, joku haluaa haastaa itseään ja oppia jatkuvasti uutta tekniikkaa, joku voi nauttia omien tunteiden muuttaamisesta liikkeeksi, joku voi saada kiksejä rytmistä, musiikista ja liikkumisesta musiikin tahtiin… Ei ole vain yhtä oikeaa syytä tanssia.

Olen pitkään ajtellut, että minulla ei ole ”oikeaa” syytä tanssia, koska ensinnäkään en useinkaan nauti tanssimisesta sanan varsinaisessa ja fyysisessä mielessä ja toisekseen, minusta ei ehkä koskaan tule tanssin ammattilaista, koska aloitin tanssimisen niin myöhään. Minulla ei myöskään ole pakonomaista tarvetta ”kommunikoida ihmisten kanssa tekemällä koreografioita unissanikin”. Olen kuitenkin hyväksynyt sen, että esimerkiksi halu olla mukana esityksissä, oppia jatkuvasti uutta ja saada olla osana yhteisöä voivat olla ihan yhtä arvokkaita syitä tehdä tanssitaidetta kuin se, että ”sitä nauttii joka sekunnista” tai ”ei voi vaan olla hytkymättä musiikin tahdissa”. Pystyin olemaan 20 vuotta hytkymättä musiikin tahdissa ja silti tanssista on muodostunut nyt minulle hyvin tärkeä osa elämää ja identiteettiä. Tapoja tehdä taidetta on yhtä monta kuin on tekijöitä, eikä minun tapani ole sen huonompi kuin joku muunkaan. Tämän viestin haluaisin välittää myös muille ihmisille. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa tehdä tanssia tai nauttia tanssimisesta.

Lähde:

Tanssin paikka, Tanssin tiedotuskeskus

http://www.danceinfo.fi/wp-content/uploads/2016/06/TANSSINPAIKKAweb.pdf

Julkaisusta käytetty lähteenä artikkeleita:

Tanssiva koulu – mahdottoman hyvä idea? EEVA ANTTILA

Tanssi-innostaminen kehittymisen tukena RAISA FOSTER

Huom. sisältää juonipaljastuksia.

Näyttämö on läpeensä valkoinen. Lavalla on eri kokoisia valkeita kuutioita/laatikoita, jotka edustavat eri kohtauksissa eri asioita. Myös lattia ja näyttämön tausta ovat valkeita, samoin pääosahahmojen vaatteet ja kaikki tekstiilit. Sivuosahahmojen vaatetus on neutraalin vaalean tai tumman harmaata tai mustaa.

Lavalle astuu nuori nainen, Alina (Anna Valpuri), joka alkaa puhua ylipirteän oloisesti, jopa teennäisen hyväntuulisesti. Taustalle heijastuu kohtausta avaava pieni teksti. Sitten näyttämölle huojahtelee nuori mies, Emil (Pyry Nikkilä), ilmeisen humalassa. Käy ilmi, että nuori mies majailee nuoren naisen luona. Kyseessä ovat sisar ja veli. Sisar pitää huolta veljestään, joka ei pysty pitämään huolta itsestään ja siksi asuu sisarensa nurkissa. Sisar kannattelee omaa ja veljensä elämää ylipirteän reippaana ja nostaa veljen verilammikoistaan taluttaen tämän nukkumaan kerta toisensa jälkeen. Yhä uudelleen veli lähtee sisaren kielloista huolimatta reissuilleen, tullakseen jälleen takaisin pää veressä ja taju kankaalla. Tämä kuvio toistuu ja toistuu, kunnes sisaren reippaus ja pirteys alkavat karista. Lopulta mukaan astuu myös väkivalta. Tulee romahdus, jonka seurauksena molemmat joutuvat sairaalaan.

Esitys koostuu fragmenteista ja toistuvista ”elävistä kuvista”, lyhyistä monologeista, dialogeista ja hiljaisuudesta, jota säestää rauhallinen musiikki. Huomaa, että käsikirjoittaja on tottunut kirjoittamaan näyttämölle, eikä lopputulos ole ollenkaan huonossa mielessä ”kirjallinen”. Esitys ei ole aiheestaan huolimatta raskas, vaan se soljuu eteenpäin ilman pitkiä ja monotonisia tai kuunnelmanomaisia monologeja (joita toisinaan on Kansallisessa tullut nähtyä, varsinkin Michael Baranin ohjauksissa/dramatisoinneissa).

Esityksessä näyttäytyviä hahmoja ei sen kummemmin selitellä tai avata. Veljen päihderiippuvuutta ei taustoiteta, eikä Alina myöskään selittele tunteitaan monologeissaan. Teksti on enemmänkin tilanteita objektiivisesti kuvailevaa ja välillä hieman runollistakin, muttei kuitenkaan kryptistä. Yhdessä kohtauksessa Alina esimerkiksi kuvailee, miltä yön yli lattialle jäänyt verilammikko tuoksuu, miltä se näyttää ja mitä se muistuttaa, arvottamatta tai kauhistelematta. Katsoja voi kuvitella tummanpunaisen, hyytyneen verilammikon valkealle lattialle nukkuvan veljen sängyn viereen. Verilammikoista oman asunnon lattialla on tullut Alinalle arkipäivää. Verilammikot symboloivat osaltaan myös sisaren huolta veljen hengestä, arvaamattomuudesta, epäluotettavuudesta, aggressioista, ehkä väkivallan uhastakin.

Vaikka Alinan hahmon yltiöpositiivisuus alussa ärsyttääkin ja tuntuu jopa jokseenkin epäjohdonmukaiselta veljen vastuuttoman käytöksen huomioon ottaen, kannattelee se tavallaan myös katsojaa ja pitää tilanteet hereillä. Jos Alinan hahmo olisi ollut heti alusta alkaen lannistunut, ahdistunut ja masentunut, olisi esityksestä muodostunut luultavasti hyvin erilainen, ehkä realistisempi, mutta toisaalta latteampi. Myös kolmas näyttelijä tuo esitykseen kepeyttä. Pirjo Lonka tekee lempeästi, lämpimästi ja varmasti niin poliisin, ystävän, lääkärin, konsertin kanssakuuntelijan kuin kukkakauppiaankin hahmot. Kohtaus, jossa sisar odottaa veljeään saapuvaksi joulukonserttiin ja vieressä istuva tarjoaa sisarelle nenäliinaa, kertoo kaiken olennaisen. Veli ei tietenkään koskaan saavu. Kohtaus on hidas, rauhallinen, lähes sanaton ja eleetön.

Oli mielestäni hyvä valinta, että esityksessä oli kolme näyttelijää kahden sijasta. Pirjo Lonka tuo hahmoillaan esitykseen tarvittavaa lämmintä huumoria. Kahdella näyttelijällä esitys olisi luultavasti ollut tunkkaisempi ja raskaampi, toki se olisi toiminut niinkin. Kohtaus, jossa ystävä alkaa selittää maanisen yksityiskohtaisesti lattiaremontistaan ja lopuksi kysyy Alinalta ”Haluatko, että jatkan tätä vielä?” ja Alina vastaa: ”Haluan”, on samaan aikaan humoristinen ja traagisen lempeä. Ystävä tekee, mitä ystävän sillä hetkellä täytyy. Myös lääkäri ja poliisi yrittävät parhaansa, mutta kuka lopulta voi pelastaa addiktin omaisen addiktilta muuta kuin addikti itse? Alina jää ongelmansa kanssa täysin yksin. Hän saa apua ulkopuolisilta ainoastaan silloin, kun veli joutuu sairaalaan tai makaa kadulla ja poliisi taluttaa hänet siskon luokse.

Alinasta piirtyy esiin vahva nuori nainen, joka jaksaa ja osaa huolehtia lähimmäisestään. Siksi lopun romahtaminen koskettaakin erityisesti. Käy jopa mielessä, oliko romahtaminen lopullinen ja jopa ihan konkreettisen fyysinen. Kohtaus, jossa aiemmin reipas ja fiksu, nyt sairaalakuntoon hakattu sisko menettää puhekykynsä ja tapailee sanoja ja yksittäisiä kirjaimia Arvo Pärtin musiikin säestämänä, on vaikuttava. Ihan viimeinen kohtaus kuitenkin viittaa siihen, että romahtaminen oli enemmänkin henkinen ja sisko kuitenkin toipuu ja ehkä jopa veljenkin tila on kääntynyt parempaan päin.

Ohjaaja Riikka Oksanen mainitsee käsiohjelmassa, että harjoituksissa on haettu ilmaisuun rauhaa ja hengittävyyttä ja esitykseen kirkkautta, selkeyttä ja monitulkintaisuutta.  ”Asioiden yksinkertaisuuden ja monitulkintaisuuden välinen kitka on tämän esityksen keskiössä. Vastakkaisten asioiden yhtäaikainen ilmeneminen kuten rumuus ja kauneus, julmuus ja hellyys, lohtu ja lohduttomuus.”  Tämä näkyy lopputuloksessa. Esityksessä ei ole mitään turhaa. Jopa taustakankaalle heijastuvat ”otsikot” tai kuvaavat pienet tekstit ovat mielestäni sisällöllisesti perusteltuja eivätkä päälleliimattuja. Käsikirjoittaja Elli Salo kertoo kirjoittaneensa näytelmätekstiä Arvo Pärtin musiikin säestyksellä ja sanoo tiedostamattaan ottaneensa vahvasti vaikutteita musiikista. Käsiohjelmassa lukee, että ”Arvo Pärt pyrkii pelkistämään sointimateriaaliaan äärimmileen, keskittymään kaikkein välttämättömimpään.” Tällainen karsiminen ja välttämättömimpään keskittyminen näkyy mielestäni myös esityksessä. Näytelmä on myös saanut nimensä Arvo Pärtin kappaleen Für Alinan mukaan. Pärt on kirjannut kappaleen nuotteihin soittajalle ohjeen: ”Rauhallisesti, ylväästi, itseä kuunnellen.” Tämän ohjeen myös Elli Salo on ottanut mukaan näytelmänsä alkusivulle ohjeeksi näyttelijöille. Nämä ohjeet näkyvät vahvasti Anna Valpurin ja myös Pirjo Longan rauhallisessa roolityössä.

Ja kerrankin esitys, joka on juuri sopivan pituinen, ei yhtään enempää eikä vähempää kuin yksi tunti ja 10 minuuttia. En tiedä, tarjosiko esitys minulle sinällään mitään erityisen uutta ja suurta, mutta kyllä se kosketti ja herätti ajatuksia. Itku pääsi viimeisen kohtauksen kohdalla, jossa kukkakauppias toteaa jotenkin näin myrttipensaasta: ”Se on todella haastava, haastava se on. Vaikeaa pitää hengissä. Se voi joskus jopa kukkia, luultavasti se ei kuki koskaan, todennäköisimmin ei, mutta mahdollista se on” ja Alina toteaa: ”Minä otan sen.”

Mukava oli myös kuunnella hyvin soljuvaa tekstiä ja nähdä taitavaa näyttelijäntyötä. Ja Arvo Pärtin musiikkia rakastan minäkin.

Alinasta on jäljellä vielä yhdeksän näytöstä. Viimeinen näytös on jo 21.9.

Kansallisteatterin Omapohja, Alina. Kantaesitys 28.8. 2019

Käsikirjoitus: Elli Salo

Ohjaus: Riikka Oksanen

Rooleissa: Anna Valpuri, Pyry Nikkilä, Pirjo Lonka

Skenografia: Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Harri Kejonen