Mua vähän huvittaa (ja myös surettaa) kolmekymppiset ja jopa alle parikymppiset (!), jotka kriiseilevät ikänsä kanssa. Yksikin päivä tanssiopistolla eräs 23-vuotias manaili, kun on ”jo liian vanha” hakemaan mihinkään tanssikouluun. 

ÄLÄ MENE TUOHON!! ÄLÄ!! Minä jos kuka voin sanoa näin kokemuksen syvällä rintaäänellä. Nimittäin kun olin 15-vuotias, minua pyydettiin mukaan politiikkaan. Koin olevani LIIAN VANHA, enkä lähtenyt! Aloitin sellon soiton nelivuotiaana, koska olin LIIAN VANHA aloittamaan viulun soittoa (tämä oli kyllä onni onnettomuudessa). Pääsin 26-vuotiaana teatterikouluun ja minulle naureskeltiin, kun olin jo niin vanha! Nyt mietin, kuinka nuori tuolloin olinkaan. 

Tämä ”liian vanhana” oleminen voi jatkua ja jatkuukin ihan koko elämän ajan, jollei sille itse pistä stoppia!

Ehkä olen hullu, mutta mielestäni koskaan ei voi olla liian vanha tanssimaan. Toki kömpelyys, hitaus ja kolotukset lisääntyvät, mutta sisäinen maailma sen sijaan rikastuu iän myötä. Itsehän olen ihan kaikilla järjen mittapuilla ”liian vanha”. Mutta jos 23-vuotiaskin on jo liian vanha, niin pelihän on menetetty jo silloin, eikä iällä siis ole enää mitään väliä! HAH!

Toki toisinaan mietin, että mikäli en olisi tuolloin 23-vuotiaana ajatellut olevani liian kömpelö ja vanha tanssimaan, olisin nyt ”hieman” pidemmällä tanssiurallani. Mutta toisaalta voisin olla jo lopen kyllästynyt koko hommaan tai sitten aina voi ajatella kuin se yksi 93-vuotias nainen, joka iloitsi siitä, että älysi aloittaa ranskan kielen opiskelun jo 90-vuotiaana!

Tokihan ristiriitaista tässä hommassa on se, että työtä pitäisi tehdä triplasti enemmän ja toisaalta kroppa ei enää jaksa samalla tavoin kuin nuorena. Mutta asian mahdottomuus tässä varmaan kiehtookin.

Sanokaa hulluksi haihattelijaksi, mutta yksi elämä. Turha tuskailla ikää, sitä tulee koko ajan lisää. 

PS. Isona aion perustaa tanssikoulun, jonne kukaan ei ole liian vanha hakemaan!