Luojan kiitos en tiennyt tuolloin talvella 2019, että tää ”pieni flunssa” tulee kestämään vuosia ja etenee niin, että vuonna 2023 olen työkyvytön ja lähinnä nukun/lepään.

Toisaalta jos joku olisi sanonut mulle tuolloin, että pitkittynyt influenssa on ME:tä, olisin ehkä tajunnut olla jatkamatta balettia, nykytanssia ja akrobatiaa, en olisi käynyt väkisin 10 km juoksulenkeillä, uimassa ja matkoilla, olisin jättänyt tanssisoolon tekemisen ja Joensuuhun muuton sikseen, enkä ois lähtenyt syksyllä opiskelemaan sekä näyttelijäntyötä että tanssipedaa vaan olisin ottanut väsymyksen vakavasti ja levännyt. Ehkä olisin nyt paremmassa kunnossa, ehkä. Luultavasti olisin.

Ja meitä on tuhansia ja miljoonia, jotka tekee saman virheen, koska ”sairautta ei tunneta” ja koska lääkärit eivät ota sairautta vakavasti. Mutta siis, en tiennyt enkä tajunnut. Näitä voi jossitella loputtomiin.

Tämä Kanarian reissu jäi todennäköisesti viimeiseksi ulkomaan matkakseni.

Varokaa niitä lääkäreitä, jotka väittää ME:n/long covidin olevan ”liikunnan pelkoa”. Se on täyttä puppua ja asia on täysin päinvastoin. ME-potilaat antaisivat vaikka sormensa, jos pääsisivät urheilemaan ja takaisin normaaliin arkeen, mutta se ei ole mahdollista koska voimia ei vain ole ja keho ei juurikaan palaudu.

Mulla olis nyt ihania töitä ihan kylliksi mutta voimia nolla. Tällä hetkellä voimia on noin yhteen työpäivään viikossa, kaikki muu menee yli voimien ja palautumista ei ehdi tapahtua. Ensi viikko on poikkeus ja yritän selvitä neljästä työpäivästä. Luultavasti palaudun niistä kuukauden. Jatkossa täytyy tehdä järkevämpiä päätöksiä.

Irtisanouduin myös pitkän pohdinnan jälkeen YAMK-opinnoista. Ehkä joskus myöhemmin tulee parempi hetki.