Nyt kun ajattelen omaa ns. urapolkuani, mä oon niin kauan kuin muistan tehnyt monia asioita ajatellen, että ”näitä voin sitten käyttää, kun vedän kursseja”. En oikein osaa edes meditoida tai joogata ilman että ajattelen, että ”ahaa näin tämä ihminen ohjaa tätä, mitenhän mä voisin ottaa tästä opikseni”. Ja jos luen jotain itsehoito-oppaita, niin teen muistiinpanoja, en itseäni varten vaan jotain ”tulevia kursseja varten” , joita tulen vetämään.

Ehkä ihan aluksi opiskelin näyttelijäntyötä siksi, koska halusin itse näytellä. Sitten tuli tarve päästä ohjaamaan. Ohjaajaidentiteetti olikin mussa vahvana pitkään. Opiskelin asioita, että musta tulisi hyvä esitysten tekijä ja hyvä teatteriohjaaja. Sitten hurahdin tanssiin ja tanssinkin kymmenen vuotta lähes ammattimaisesti.  Jossain vaiheessa palasin taas näyttelemisen pariin, haaveenani teatterinäyttelijyys, sitten sairastuin ja haaveet näyttelijyydestä ja varsinkin tanssijuudesta jäivät siihen.

Nyt kun ajattelen mun uraa, niin kyllä mä aina olen tehnyt tosi paljon muistiinpanoja kaikista harjotteista ja mun opiskelu on ollut sellaista metaopiskelua. Opiskelen asioita, jotta voisin ohjata muita tekemään niitä asioita. Se istuu mussa tosi syvällä. En silti ole pitänyt itseäni pedagogina, vaan enemmän jonain taiteellisena työpajaohjaajana tai esitystaiteilijana ja no, tietenkin olen ammatiltani teatteri-ilmaisun ohjaaja.

Kun aloitin tanssipedagogiikan opinnot syksyllä 2019, tajusin, että musta on oikeasti pikkuhiljaa kasvamassa ihan oikea pedagogi. Tajusin, että tämähän kiinnostaa mua tosi paljon. Kasvu pedagogiksi on siis ollut todella hidasta ja aikaavievää. En kuitenkaan muista nuorempana koskaan haaveilleeni  nimenomaan opettamisesta. Nyt muutaman viime vuoden aikana olen sitten tajunnut, että tämähän on juuri sitä, mitä mä nyt haluan tehdä ja mihin haluan syventyä.

En tiedä, kehtaanko sanoa tätä itsellenikään, mutta mun intuitio käski vajaa viikko sitten JÄLLEEN KERRAN vaihtaa opinnäytteen kontekstia ja nyt toivottavasti viimeisen kerran! Olen kuunnellut Asta Raamin kirjaa ”Älykäs intuitio” ja päätinkin sitten vihdoin kuunnella todella uskollisesti sitä, mitä mun intuitio oikeasti sanoo. Vaihdoin siis sittenkin takaisin näyttelijäntyön opettamiseen ja seuraavana päivänä mulle tarjottiin töitä aiheen parissa. Ajattelin, että sattumaa tai ei, tämä on nyt oikea päätös ja tässä aion pysyä. Vanhustyöprojekti ei vain ottanut tulta alleen vaikka ”heitin jo vähän verkkoja vesille” ja yritin kovasti paneutua aiheeseen.

Kulttuurinen vanhustyö on tärkeää, eettistä ja myöskin todella antoisaa työtä ja siksi aiheesta luopuminen on ollut vaikeaa.Valitettavasti kuitenkin tällä hetkellä kaikki tuon alan työt ovat kokopäiviäisiä, enkä pysty niitä siksi tekemään. Apurahojen turvin toki voisin tehdä vaikka minkälaisia taideprojekteja pavelutaloihin, mutta mulla ei juuri nyt ole voimia apurahojen hakemiseen. Toki jatkan nyt niitä virikeohjaajan töitä tuntityönä sen mitä jaksan.

Näin ollen päätin nyt, että teen opinnäytetyön (30 op) näyttelijäntyön opettamisesta/soveltavasta teatterista, soveltavan taiteen opinnot (5 op) kulttuurisesta vanhustyöstä ja vapaavalintaiset (10 op) omasta näyttelijäntyöstä. Tässä aion nyt pysyä. Piste. Mikäli joskus olen paremmassa kunnossa, voin tehdä sen apurahaprojektin palvelutaloihin tai hakea kokopäiväistä kulttuuriohjaajan työtä.Eivät ne vanhukset mihinkään katoa… tai ainakin heitä/meitä tulee koko ajan lisää.

Opinnot tuo mulle tosi paljon sisältöä elämään. Siksi yritän jatkaa nämä nyt loppuun saakka vaikka koville ottaa jaksamisen ja talouden suhteen ja hommaa on todella paljon. Toki master-opinnot myös mahdollistavat sitten hieman paremman palkan ja pätevöittävät opettamaan myös ammattikorkeakouluissa, jos nyt vielä pystyn töitä tekemään silloin jos ja kun valmistun. Lisäksi saan tässä samalla tehtyä yhteenvetoa omasta tähänastisesta urastani, mun on pakko sanallistaa omaa osaamistani ja tuleehan tässä myös luettua paljon kiinnostavia väikkäreitä ja kirjallisuutta. Ja tietty kirjotettua paljon. Mutta rehellisyyden nimissä en kyllä ajatellut, että 60 op YAMK-opintoja olisi ollut ihan näin iso ja työläs kakku. Opiskelu on ollut mulle aiemmin aina tosi helppoa ts. ainakin tällainen itsenäinen ja teoreettisempi opiskelu. Nyt sairaana juuri tuo akateeminen puoli ja tutkimuksen tekeminen tuntuukin olevan se haastavin homma. Se tietenkin johtuu siitä, kun aivot eivät enää toimi kuten terveellä ja lukeminen ja kirjoittaminen on hidasta.

Toistaiseksi olen nyt myös tyytyväinen työtilanteeseen. Rahaa noista töistä nyt ei hirveästi saa, koska en pysty kovin montaa tuntia viikossa tekemään (lasketaan yhden käden sormin), mutta vihdoin on alkanut putkahdella todella mielekkäitä oman alan töitä, joissa on  kuitenkin ihan normipalkka. Toki välillä vaivaa edelleen huijarisyndrooma ja uusi työ stressaa nyt aika paljon, mutta mä oon tehnyt noita samoja töitä ilmaiseksi vuosikausia! Siinä ei siis ole mitään eroa muuta kuin se, että nyt saan  työstä palkkaa. Jotkut alkavat opettaa ja ohjata heti valmistuttuaan tai jopa ilman mitään opintoja todella nuorena, joten ”osaamattomuus” on kyllä ihan oman pääni sisällä, mulla on näyttelijäntyöntekniikoita ihan joka lähtöön.