”Go big or go home” -asenne ärsyttää
Jos jonkun ihmisen elämänmotto on ”Go big or go home!”, tämä ihminen ei ole tainnut kokea elämässään vielä yhtäkään sairautta. Tuollainen asenne nostaa mulla nykyisin karvat pystyyn. Että aina pitäisi tehdä kaikki joko täysillä tai ei ollenkaan? Ja jos ei jaksa/pysty tekemään isosti, niin parempi vain maata kotona?
Kierrän nykyisin kaukaa sellaiset koulut, kurssit ja työpaikat, joissa multa vaadittaisiin (jo mainoslauseissa tai ilmoituksissa) jatkuvasti sitä, että teen ihan kaiken koko ajan sata lasissa. Musta ei ole siihen, harvasta on, Ehkä joku parikymppinen, terve ihminen vielä pystyy tekemään kaiken täysillä, mutta mites me muut?
Yritän viljellä tätä armollisuuden asennetta ympärilleni ja muistuttaa siitä myös aika ajoin itseäni.
Kun keväällä osallistuin yhdelle nettikurssille, joka oli melko myöhään iltaisin, huomasin, kuinka paljon pelkkä osallistuminen harjotteisiin ja ryhmätöihin vei multa voimia. Pyysin sitten saada osallistua kurssille pelkkänä kuunteluoppilaana ja tehdä harjoitteet itsenäisesti, ja se onnistui. Tietenkään kokemus ei ollut ihan sama näin ja varmaan passiivisuuteni vetäjiä vähän kismitti, mutta kuitenkin tämä oli parempi ratkaisu kuin etten olisi osallistunut koko kurssille ollenkaan. Jos kurssin vetäjillä olisi ollut tuo tiukka ”Go big or go home” -asenne, en olisi voinut enää osallistua kurssille, koska voimat kertakaikkiaan loppuivat ja sosiaalisuus uuvutti.
Tästä kokemuksesta opin, että pelkkä ”passiivinen” osallistuminen ja seuraaminen voi olla todella tärkeää, opettavaista ja piristävää. Esimerkiksi vanhukselle, joka ei enää itse pysty maalaamaan, tanssimaan, puhumaan tai laulamaan, voi silti olla piristävää osallistua ryhmään, esityksen tai performanssin katsomiseen tai yhteslaulutilaisuuteen, jossa muut tekevät vieressä ja ympärillä näitä asioita sen sijaan, että hän makaisi vain omassa huoneessaan; tekee hyvää seurata, kun muut tekevät luovia juttuja vaikka oma osallistuminen olisikin hyvin pienimuotoista.
Tietysti joissakin ammateissa himmailu ei kertakaikkiaan toimi. Palomiehen on pakko olla täydessä terässä töissä ollessaan, samoin kirurgin tai näyttelijänkin. On esimerkiksi kiusallista katsoa näyttelemistä, josta puuttuu taito, uskallus, tekniikka ja heittäyyyminen. Silti, haluaisin myös taiteen tekemiseen sellaista keskeneräisyyden, leikillisyyden ja armollisuuden tuntua, ainakin tekijänä.
Olen yrittänyt pääni puhki miettiä, miten voisin jatkaa teatterin tekemistä, joka on ihan jumalattoman fyysistä (näytteleminen) ja ihan jumalattoman psyykkisesti rankkaa (ohjaaminen) sairaudesta huolimatta vaikka en todellakaan voi tehdä isosti enkä täysillä. Voisinko tehdä esitystaidetta tässä kunnossa ja kuosissa, jossa nyt olen? Kunnossa, jossa jo kahvinkeitto mutteripannulla on suuri fyysinen suoritus?
Uusi motto olkoonkin siis: ”Mikä on se vähin, mikä riittää juuri tänään?”
