Ulkonäön murehtiminen on hukkaanheitettyä energiaa
Tämä kuva tuli tänään esiin facemuistoissa. On kesältä 2014. On jännä, miten sitä jossain vaiheessa piti omaa ulkonäköään itsestäänselvyytenä, että näillä mennään hamaan hautaan. (Jotenkin omassa silmässäni näytin ihan hyvältä ja se tuntui hyvältä ja riitti mulle useimmiten).
Muutama vuosi sitten yksi suorasuinen kaverini sanoi: ”No sä oot tollasen tavallisen suomalaisen keski-ikäisen naisen näköinen”. Tajusin, että niinpä. Ja voi kuinka se sattui. Heh.
Mutta mitä hemmetin vikaa on tavallisuudessa?
Ja kuinka vähän tiesinkään. Jos olisin tiennyt, että sairastun vakavasti nelikymppisenä ja alan elää 80-vuotiaan elämää, olisin todellakin jättänyt monta NIIN TURHAA ja itsekeskeistä ulkonäkömurhetta murehtimatta ja keskittynyt elämiseen. Ehkä turhinta näistä oli laihduttaminen ja hoikkuuden palvominen. Mitä laihduttamisella sai aikaan? Ainoastaan sen, että mieli pyörii jatkuvasti kilojen ja ruuan ympärillä ja sitten sitä lihoo entisestään.
Nyt, kun olen menettänyt sekä ns. ulkonäön (miten sen edes voi menettää, jos on vielä elossa??) että fyysisen terveyden, on iloittava siitä, mitä vielä on jäljellä: ilo, toivo, taide, ihmiset, kesä, rakkaus, mielenterveys, luonto, eläimet ja mitä näitä nyt on.
Olen myös miettinyt, miten työ-/opiskelu-/teatteri-/tanssi -keskeisiä ihmissuhteeni ovat. Jotkut ottavat muhun yhteyttä vain ja ainoastaan kun haluavat apua tai mentorointia teatteriin liittyen tai mun ohjaavan/tuottavan jonkun esityksen. Joskus se on toki ihan imartelevaa. Toisia taas näen vain treeneissä. Nyt, kun en voi treenata, niin ihmiskontaktit ovat hyvin vähissä (onneksi on nyt työpaikka). Tämä pistää miettimään. Ehkä ajatukseni on aina ollut, että eihän nyt kukaan mun kanssa vapaa-aikaa, ruokataukoja tms. halua viettää. Onneksi asiat voivat muuttua, omia oletuksiaan kyseenalaistaa ja toimintaansa muuttaa.
Eikä ole edes kauaa siitä, kun tajusin, ettei ole olemassa jotakin sellaista kuin ”hyvä itsetunto” tai ”huono itsetunto”, siis ainakaan siinä mielessä, että olisi niin, että joku olisi aina absoluuttisen itsevarma ja joku toinen aina epävarma, että toisia ei koskaan pelota ja että he ovat aina tyytyväisiä itseensä. Ajattelin nuorempana, että ”sitten kun mulla on parempi itsetunto, niin voin tehdä sitä ja tätä”. Mutta eihän se niin mene. Kaikki pelkäävät ja varmuus kasvaa vaan tekemällä ja kokemalla. Ns. huonosta itsetunnosta ei pääse eroon pelkästään psyykkaamalla vaan tekemällä asioita. Toki usein tietoinen ajatustyö auttaa. Kun ei enää ota ajatuksiaan niin vakavasti ja todesta, sitä yllättäen uskaltaakin kokeilla asioita.
Tällaista randomia tänään.
